Kiivas tuulenpuuska sammutti samassa tulisoihdut, ja kylmä sade pieksi pelästyneen ruhtinattaren kasvoja.
"Noustako pois? Täälläkö? Minne minä menen? Täällä ei ole taloa, ei puuta eikä minkäännäköistä suojaa sadetta ja myrskyä vastaan. Minä jään vaunuun."
"Pyörä on otettava pois. Tuolla hautapatsaan luona saat suojaa."
Pelosta vapisten totteli Amalasunta ja meni huiskin haiskin olevien kivilohkareiden yli oikealle puolen tietä, missä maantienojan toisella puolen häämöitti pimeästä hautapatsas. Dolios auttoi hänet ojan yli.
Silloin kuului heidän takaansa tieltä hevosen hirnumista.
"Se on ratsastaja, joka suojaa meitä takaa päin mahdollisesti tulevilta hyökkäyksiltä. Tule."
Hän johti hänet kostean ruohon läpi kukkulalle, jolla hautapatsas sijaitsi.
Päästyään ylös Amalasunta istuutui erään sarkofagin leveälle kivelle.
Dolios katosi äkkiä pimeään. Turhaan hän huusi häntä takaisin. Pian hän näki taas alapuolellaan tiellä tulisoihdun palavan. Punertavana hohti se suon sumujen läpi. Myrskytuuli toi hänen korviinsa orjien vasarain kalskeen, kun nämä korjasivat pyörää.
Siinä istui suuren Teoderikin tytär yksin kuolemaa paossa maantien varrella kamalassa yössä. Myrsky repi hänen vaippaansa ja harsoansa, kylmä tihkusade kasteli hänet läpeensä. Hautapatsaan vieressä olevissa sypresseissä tuuli huokaili surumielisesti. Taivaalla tuuli ajeli repaleisia pilviä, joiden lomasta kuu joskus valaisi. Siitä oli vain se seurauksena, että seuraava pilvi teki pimeyden yhä synkemmäksi.