Turruttava tuska täytti hänen sydämensä ja sai hänet vapisemaan.
Vähitellen hänen silmänsä tottuivat pimeyteen ja hän voi tarkemmin erottaa lähimpien esineiden piirteet. Silloin — hänen hiuksensa nousivat pelosta pystyyn — silloin tuntui hänestä, että aivan hänen takanaan sarkofagin korkeammalla takaosalla istui toinen henkilö — hänen oma varjonsa se ei ollut — pieni ihminen laajassa, poimullisessa vaipassa, kädet polvilla, pää käsien varassa tuijottaen häneen.
Hänen henkeään salpasi, hän luuli kuulevansa kuisketta. Hän jännitti aistimiaan nähdäkseen ja kuullakseen. Taas kuului kuiskaus: "Ei, ei; ei vielä." Niin hän luuli kuulleensa.
Hän nousi hiljaa, toinen näytti tekevän samalla tavalla. Selvästi kuului teräksen kilahdus kiveen.
Hän huusi kauhuissaan: "Dolios! Valoa! Apua! Valoa!"
Hän aikoi lähteä kukkulaa alaspäin tielle, mutta jalat eivät kannattaneet. Hän vaipui polvilleen ja haavoitti poskensa teräviin kiviin.
Pian oli Dolioskin tulisoihtuineen paikalla. Hän nosti haavoittuneen ruhtinattaren sanaakaan sanomatta pystyyn.
"Dolios", huusi Amalasunta tointuen, "anna tänne tulisoihtu. Minun täytyy saada nähdä, mitä siellä oli, mitä siellä on."
Hän otti tulisoihdun ja meni päättäväisesti sarkofagin kulman ympäri, mutta ei nähnyt mitään. Sen sijaan hän näki soihdun valossa, että hautapatsas ei ollut, kuten muut, vanha, vaan nähtävästi aivan äsken tehty, sillä valkoinen marmori oli aivan rapautumaton ja hautakirjoituksen mustat kirjaimet aivan selvät. —
Omituinen uteliaisuus, jonka sieluntuskat usein aiheuttavat, veti häntä vastustamattomasti eteenpäin, hän ojensi soihdun aivan patsaan viereen ja luki sen lepattavassa valossa sanat: