"Ikuinen kunnia kolmelle baltille Thulunille, Ibballe ja Pitzalle.
Ikuisesti kirottu olkoon heidän murhaajansa."
Kiljaisten Amalasunta horjahti taaksepäin.
Dolios vei hänet puoleksi tainnoksissa vaunuun. Melkein tunnottomana hän istui loppumatkan siinä.
Hän tunsi olevansa sairas ruumiin ja sielun puolesta.
Kuta lähemmäksi saarta hän tuli, sitä enemmän väistyi kuumeentapainen ilo, jolla hän oli sitä odottanut, tuskallisen aavistuksen tieltä. Peloissaan hän katseli, kuinka tien vieressä kasvavat pensaat ja puut kiitivät yhä nopeammin hänen ohitsensa.
Vihdoin vaahtoavat hevoset seisahtuivat.
Amalasunta nosti luukun ja silmäili ulos. Oli parhaillaan se kylmä, kolea vuorokauden hetki, jolloin ensimmäinen päivänsarastus taistelee vallitsevaa yötä vastaan. He olivat nähtävästi saapuneet järven rantaan. Mutta sen sinisistä aalloista ei näkynyt merkkiäkään. Synkän harmaa sumu ympäröi häntä läpinäkymättömänä kuin tulevaisuus. Huvilaa ei näkynyt ollenkaan, ei edes saartakaan.
Vaunujen oikealla puolella oli matala kalastajamaja melkein kokonaan tiheän, pitkän kaislan peitossa, jonka läpi aamutuuli huokaillen puhalsi ja heilutti korsien huojuvia päitä.
Merkillistä! Hänestä tuntui, että ne varoittivat häntä ja viittasivat häntä poistumaan niiden takana olevan järven tienoilta.
Dolios oli mennyt majaan. Hän palasi sieltä pian takaisin, nosti ruhtinattaren vaunuista ja kuljetti hänet kosteata niittyä pitkin kaislikkoon.