Rannalla oli pieni venhe, joka näytti uivan pikemmin sumussa kuin vedessä.
Peräsintä hoiti harmaaseen, risaiseen vaippaan puettu vanha mies, jonka pitkä valkoinen tukka riippui takkuisena silmillä.
Hän näytti vaipuneen unelmiinsa ja piti silmiänsä suljettuina. Hän ei avannut niitä edes silloinkaan, kun ruhtinatar astui vaapperaan venheeseen ja istuutui sen keskelle saranatuolille.
Dolios meni venheen keulaan ja tarttui airoihin. Orjat jäivät vaunun luo.
"Dolios", huudahti Amalasunta huolissaan. "Nyt on hyvin pimeä vielä. Osaako vanhus ohjata tällaisessa sumussa, kun rannoilla ei ole edes tulia?"
"Valo ei häntä hyödyttäisi, kuningatar. Hän on sokea."
"Sokeako?" huudahti pelästynyt ruhtinatar. "Laskekaa maihin!
Kääntäkää!"
"Olen kulkenut näitä vesiä kohta kaksikymmentä vuotta", sanoi vanha lautturi.
"Kukaan näkevistä ei osaa tietä niin hyvin."
"Oletko sinä sokeana syntynyt?"