Hän kuuli raskaiden ovien sulkeutuvan.
"Joku kai pyrkii sisään", vastasi ovenvartija ja avasi pakolaiselle varatun huoneen oven.
Kauan käyttämättömänä olleen huoneen ummehtunut ilma virtasi tukahduttavana häntä vastaan. Mutta liikutettuna hän tunsi seinien kilpikonnanluisen päällystyksen. Tämä oli sama huone, jossa hän kaksikymmentä vuotta sitten oli asunut. Muistojensa valtaamana hän meni pienen leposohvan luo, joka oli peitetty tummilla patjoilla.
Hän viittasi molemmat miehet poistumaan, veti vuoteen verhot eteen ja vaipui heti levottomaan uneen.
KUUDES LUKU.
Siinä hän nukkui itsekään tietämättä kuinka kauan, puoleksi valveilla, puoleksi uneksien. Kuva toisensa perästä lensi hänen silmiensä ohi.
Eutarik tuskan piirre huulillaan — Atalarik sellaisena kuin hän oli arkussaan, hän näytti viittovan häntä luokseen — Matasuntan moittivat kasvot — sitten sumua ja pilviä ja lehdettömiä puita — kolme vihaista soturihaahmoa kalpeine kasvoineen ja verisine vaatteineen — sokea lautturi varjojen valtakunnassa.
Ja hänestä tuntui, että hän taas makasi autiossa erämaassa baltien hautapatsaan portailla, että hänen takaansa kuului taas kahinaa ja että kivien suojasta tuli vaippaan puettu vartalo yhä lähemmäksi häntä. Hänen kurkkuaan ahdisti, hän oli tukehtumaisillaan.
Tuska puristi hänen sydämensä kokoon, kauhuissaan hän heräsi unestaan ja nousi istumaan vuoteelleen katsellen ympärilleen. Tuolla — ei, se ei ollut mikään unikuva — tuolla vuoteen verhojen takana kahisi ja pitkin paneeliseinää liukui hunnutettu varjo.
Kiljaisten Amalasunta repäsi vuoteen verhot syrjään — ei mitään näkynyt.