"Jollen puolusta itseäni", ajatteli hän, "on hyökkäys pian ohi. Belisarius tulkoon — minä pidän voimieni mukaan huolta siitä, ettei hän kohtaa vastarintaa, joka vain yllyttäisi keisarin yhä enemmän suuttumaan minuun. Mutta jos sotapäällikkö sitävastoin ilmoittaa Bysanttiin, että olen häntä kaikin tavoin avustanut, täytyy Justinianuksen täyttää alkuperäinen sopimus ainakin suurimmaksi osaksi, jollei kokonaankin."
Hän toimikin tässä mielessä, kutsui kaikki goottien maa- ja merivoimat Ala-Italiasta, jossa Belisariuksen odotettiin nousevan maihin, ja lähetti niitä joukottain valtakunnan itärajoille Liburniaan, Dalmatiaan ja Istriaan sekä länteen päin Etelä-Galliaan. Nämä käskynsä hän perusteli sillä, että Bysantista oli lähetetty Dalmatiaan Salonan kaupunkia vastaan pienempi joukko ja että keisari oli vaihtanut lähettiläitä frankkien kuninkaan kanssa, joten bysanttilaisten päähyökkäystä voitiin odottaa Istriassa, kun taas heidän liittolaisensa frankit hyökkäisivät Rodanuksen ja Paduksen tienoilla.
Belisariuksen valeliike Afrikaan päin tuntui vahvistavan tätä luuloa. Niinpä sattuikin sellainen ennenkuulumaton tapaus, että goottien sotajoukot, laivat, aseet ja sotatarpeet kuljetettiin pois juuri niiltä seuduilta, joita vastaan ensimmäinen hyökkäys todella kohdistuisi, että Etelä-Italia Roomaan, melkeinpä Ravennaan saakka oli suojaton vihollisen hyökkäystä vastaan ja että kaikki puolustustoimet niillä tienoilla, mihin vihollinen pian suuntaisi ensimmäisen iskunsa, laiminlyötiin.
Dravuksen, Rodanuksen ja Paduksen seuduilla vilisi goottilaisia aseita ja laivoja, kun sitävastoin Sisiliasta puuttui, kuten olemme nähneet, vartioimiseenkin tarvittavat laivat.
Goottilaisten isänmaanystävien voimakas esiintyminen ei paljon parantanut asioita.
Kuningas oli poistanut läheisyydestään Vitigeksen ja Hildebadin lähettämällä heidät sotajoukon mukana asioille Istriaan ja Galliaan, ja kiukkuista Tejaa vastusti kaikin voimin Hildebrand-vanhus, joka ei tahtonut kokonaan heretä luottamasta viimeiseen amaliin.
Teodahad sai puuhissaan voimakasta apua, kun hänen päättäväinen puolisonsa saapui takaisin.
Vitiges oli heti bysanttilaisten sodanjulistuksen jälkeen vienyt goottilaisen sotajoukon Feretrin linnaa vastaan, jonne Gotelindis oli paennut pannonilaisine palkkasotureineen ja saanut tämän vapaaehtoisesti lähtemään Ravennaan taaten hänelle suojelustaan siihen saakka, kun piakkoin Rooman läheisyydessä pidettävä kansan- ja sotajoukkojen käräjät kaikkien lain säädösten mukaan olivat tutkineet ja ratkaisseet asian.
Molemmat asianomaiset hyväksyivät nämä ehdot, sillä goottilaiset isänmaanystävät pitivät tärkeänä, ettei nyt, kun ankara sota uhkasi valtakuntaa, ylin johto hajautuisi puolueriitojen vuoksi.
Rehellinen ja oikeudentuntoinen kreivi Vitiges oli sitä mieltä, että jokaisella syytetyllä täytyi olla täydellinen puolustautumisoikeus. Tejakin huomasi, että kun vihollinen oli syyttänyt kuningasmurhasta koko goottien kansaa, voi ainoastaan ankara ja juhlallinen menettely, jolloin kaikkia muodollisuuksia tarkoin noudatettaisiin, pelastaa kansan kunnian eikä suinkaan sokeaan epäluuloon perustuva, rähisevä roistoväen tuomio.