Herttua Guntaris poistui, ja huoaten Arahadkin lähti puutarhaan hakemaan Matasuntaa käsiinsä.
Puutarha oli Vähästä Aasiasta kotoisin olevan vapautetun orjan laatima.
Puutarhan takaosa oli metsäntapainen eikä siellä ollut penkereitä eikä kukkasarkoja, vaan rehevä, ihmeen kaunis ruohokko.
Kirkas puro virtasi hauskasti solisten näiden kukkaisten ruohokenttien ja tiheäin oleanderpensastojen läpi.
Aivan puron rannalla pehmeässä ruohossa loikoili nuori nainen.
Hän oli paljastanut oikean käsivartensa ja leikitteli vuoroin solisevien aaltojen, vuoroin puron rannalla nuokkuvien kukkien kanssa.
Mietteissään hän katseli eteensä ja heitti silloin tällöin hajamielisenä orvokin tai krokuksen veteen sekä katseli sitten uneksien suu puoliavoinna kukkia, joita kirkkaat aallot nopeasti kuljettivat.
Aivan hänen selkänsä takana oli polvillaan nuori, pienikasvuinen tyttö maurilaisessa orjanpuvussa punoen ahkerasti seppelettä, josta puuttui enää vain viimeinen side. Siro pienokainen katseli tarkkaavaisesti huomaisiko uneksiva tyttö hänen salaista työtään.
Mutta tämä näytti kokonaan olevan mielikuvituksensa vallassa.
Vihdoin kaunis seppele oli valmis. Hymyilevin silmin pienokainen painoi sen hallitsijattarensa komealle, tulenväriselle tukalle ja kumartui hänen olkapäänsä yli nähdäkseen hänen katseensa.