Eräänä kuumana heinäkuun yönä oli Camilla kauan ollut valveilla ristiriitaisten ajatustensa ahdistamana. Vasta aamupuolella hän vaipui levottomaan uneen.
Pahat unet vaivasivat häntä.
Hänestä tuntui, että hänen makuukammionsa katto korkokuvineen painui hänen päällensä. Aivan hänen päänsä kohdalla oli helleniläisen taiteilijan muovailema nuorekkaan kaunis Hypnos, unen lempeä jumala.
Hän uneksi, että unenjumala sai kalpean veljensä Thanatoksen totisemmat, surulliset kasvonpiirteet.
Vitkalleen ja hiljaa laskeutui kuolemanjumala häntä kohti. — Se tuli yhä lähemmäksi. — Sen piirteet tulivat yhä selvemmiksi. — Hän tunsi jo otsallaan sen henkäyksen. — Sen ohuet huulet jo melkein koskettivat hänen suutaan. — Silloin hän tunsi kauhistuneena nuo kalpeat piirteet, nuo tummat silmät. — Tämä kuoleman jumala oli — Atalarik. — Hän hypähti kiljaisten pystyyn.
Siro hopealamppu oli aikoja sitten sammunut. Kammion valaisi jo aamusarastus.
Punainen valo tunkeutui himmeänä paksun lasiakkunan läpi. Hän nousi vuoteeltaan ja avasi akkunan. Kukot lauloivat, auringon ensimmäiset säteet nousivat juuri merestä, joka näkyi linnanpuiston toisella puolella. Hän ei enää voinut olla tukahuttavassa makuukammiossaan.
Hän heitti sinisen vaipan hartioilleen ja riensi hiljaa, hyvin hiljaa vielä uinuvasta palatsista marmoriportaita alas puutarhaan, jossa läheiseltä mereltä puhaltava raitis aamutuuli löyhähti häntä vastaan.
Hän riensi aurinkoa ja merta kohti.
Sillä idässä ulottuivat kuninkaallisen puiston korkeat muurit aivan
Adrian sinisiin aaltoihin saakka.