NELJÄSKYMMENES LUKU.
Sillä välin Teja ja Hildebrand olivat saapuneet kumpikin sivustaltaan
Numan hautakummulle, jonne haavoittunut kuningas oli viety.
He eivät tienneet viimeisiä tapahtumia.
He laativat kukkulan juurella yhteisen suunnitelman, jonka aikoivat esittää kuninkaalle. Heidän mielestään oli nopeasti peräydyttävä aselevon turvin etelää kohti.
Mutta kun he saapuivat kukkulalle, kohtasi heitä surullinen näky.
Ääneen itkien Adalgot riensi Tejaa vastaan ja talutti hänet Numan sarkofagille, jota muratti ympäröi.
Siinä kuningas Totila lepäsi kilvellään. Kuoleman vakava majesteetti oli luonut jaloille kasvoille pyhyyden sädekehän, joka oli vielä paljon kauniimpi sitä iloista hohdetta, joka aina elon aikana oli näillä kasvoilla säteillyt.
Hänen vasemmalla puolellaan lepäsi kaarevassa kansilevyssä, joka oli aikoja sitten nostettu sarkofagin päältä, Julius.
Molempien dioskurien yhdennäköisyys ilmeni entistä enemmän nyt, kun kuolema oli laskenut varjonsa molempiin.
Ystävysten välille Goto ja Liuta olivat peittäneet kolmannen ihmisolennon.