Matalalla multakummulla lepäsi, jalo pää näkyvissä, roomalaisnainen
Valeria.
Hänet oli kutsuttu läheisestä luostarista Numan kukkulalle ottamaan vastaan haavoittunutta sulhastaan.
Kun Adalgot ja Aligern kantoivat hitaasti leveälle kilvelle lasketun kuninkaan kukkulalle, hän oli huokaisematta, itkemättä heittäytynyt kilvelle.
Ennenkuin kumpikaan ehti sanoa mitään, huudahti hän:
"Minä tiedän — hän on kuollut."
Hän oli vielä auttanutkin heitä ruumiin asettamisessa Numan sarkofagiin.
Sitten hän oli hiljaisella äänellä, kyynelettömin silmin lausunut:
"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Akilleus?
Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä.
Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais,
Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."
Tämän jälkeen hän veti levollisesti, kiirehtimättä vyöstään tikarin ja lausui:
"Ota nyt sieluni, kristittyjen ankara Jumala. Näin minä täytän lupaukseni."