"Sammunut on kirkas palo tähdet amelungien. Sotakilpes', Didrik jalo, jo särkynyt on viimein. Raukka voittaa — jalo horjuu — uskollisuus herpautuu. Konnan eessä sankar' sortuu. Gooteill' hauta avautuu. — Oi, kaunis maa, oi paha Rooma, — oi, sulo taivaan sini — oi, verinen sä Tiberuoma — oi, viekas velskinimi. Pohjolasta pian meille perillinen ilmautuu. Koston pauhu kaikuu teille gooteill' hauta avautuu."
"Laulu miellyttää minua", huusi Adalgot, "mutta joko se on lopussa?"
"Lopun voi laulaa vain miekkojen melskeessä", sanoi Teja.
"Sinä saat pian kuulla lopun."
Hän nousi seisomaan.
"Mene, Adalgot", virkkoi hän, "jätä minut yksikseni.
"Olen pitänyt sinua jo liian kauan erossa suloisesta herttuattarestasi.
"Teillä, lapsi parat, ei ole enää monta tällaista iltahetkeä.
"Jos voisin jotenkin pelastaa teidät, nuoren tulevaisuuden suvun —"
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.