"Iso-isä Iffa kehoitti erotessamme minua muistelemaan raikasta, vapaata vuori-ilmaa, ylpeiden vuorten ankaraa, reipasta elämää, jos oleskelu ahtaissa kultakammioissa rupeaisi painostamaan sielua.
"Siitä ei ole pelkoa.
"Mutta nytkin, kun oli kohotettava sielu kalvavasta tuskasta — joka oli saada minutkin valtaansa — tähän kuolemanpäätökseen, kun oli saatava rohkeutta ja voimaa vapaaehtoiseen kuolemaan, on kotivuorten kuva vahvistanut minua."
"Häpeä", sanoin hiljaa itselleni, "häpeä, vuorten tytär. Mitä sanoisivat Iffinger, Sudenpää ja kaikki kiviset sankarijättiläiset, jos ne näkisivät paimentytön posken kalpenevan? Ole vuortesi ja baltisankarisi veroinen."
Ylpeänä ja onnellisena Adalgot painoi nuoren vaimonsa rintaansa vasten.
Herttuan teltan takana oli matala lehtimaja, jossa Vakis ja Liuta asuivat. Liuta oli Gotolta kuullut goottinaisia uhkaavan kohtalon ja koetti nyt taivuttaa miestään suostumaan kuninkaan päätökseen.
Tämä paikkasi ja vasaroi, päätään pudistellen, kilpeänsä, joka oli saanut viime vahtivuorolla pahoja kolauksia longobardien heittokeihäistä. Lomaan hän koetti viheltää salatakseen liikutustaan.
"Minä en usko", sanoi hän, "että se on rakkaan taivaan Jumalan tahto.
"Minä en puolestani mielelläni sano: 'Kaikki on hukassa.' Ylhäiset, jotka pitävät päätään kovin korkealla, kuten kuningas Teja ja herttua Adalgot, musertuvat kohtalon palkkien alle.
"Mutta me alhaiset, vähäiset, jotka voimme kumartua ja taipua, löydämme helposti hiirenläven tai muurinraon, johon voimme piiloutua.