Belisarius täytti aukon henkivartiostonsa jalkamiehillä ja käski pakenevien ratsumiesten seisahtua ja kääntyä.
Mutta näihin näkyi tarttuneen heidän johtajansa kuolemanpelko.
He pelkäsivät takaa päin uhkaavaa goottikuninkaan miekkaa enemmän kuin edessään seisovaa vihastunutta päällikköä. Pysähtymättä, epäjärjestyksessä he ajoivat täyttä laukkaa aivan kuin aikoen ratsastaa oman jalkaväkensä kumoon.
Yhteentörmäys oli hirmuinen — tuhatääninen tuskan ja vihan huuto — ratsu- ja jalkamiehet hirveässä sekamelskassa — vieressä gootteja, jotka iskivät joukkoon voimiensa takaa — ja äkkiä hurja pako kaikille suunnille vihollisen voittohuudon kaikuessa.
Belisariuksen henkivartiosto oli ajettu kumoon, hänen päärintamansa murrettu.
Hän käski peräytyä leiriin.
Mutta se ei ollut enää peräytymistä, se oli pakoa.
Hildebadin, Guntariksen ja Tejan jalkaväki oli nyt ehtinyt taistelukentälle. Bysanttilaiset huomasivat, että heidän asemansa oli joka paikassa huono. He pitivät vastarintaa mahdottomana ja riensivät aivan epäjärjestyksessä takaisin leiriin.
He olisivatkin saapuneet sinne hyvissä ajoin ennen vihollista, ellei odottamaton este olisi sulkenut kaikkia teitä.
Belisarius oli lähtenyt liikkeelle niin voitonvarmana, että hän oli käskenyt koko kuormaston, vaunujen ja sotajoukon tavarain, vieläpä karjankin, jota sen ajan tavan mukaan kuljetettiin sotajoukon keralla, lähteä leiristä.