"Oi Vitiges", kuiskasi Matasunta.
"Jokainen äänesi sävel tunkeutui syvälle sieluuni.
"Sillä sinä muistutit niin täydellisesti, niin sydäntä järkyttävästi —"
"Ketä", kysyi Matasunta valahtaen aivan kalpeaksi.
"Häntä, jonka uhrasin.
"Häntä, joka on vuokseni kaikki kärsinyt. Vaimoani Rautgundista, sieluni sielua."
Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi lausunut rakastettunsa nimen.
Tämän nimen kaikuessa tuska ja kaiho valtasivat hänet. Vaipuen tuolille hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Se olikin hyvä.
Sillä siten hän ei huomannut, miten kuningattaren ruumis vavahti kuin ukkosen iskemänä ja miten hänen kauniit kasvonsa vääristyivät meduusankasvojen tapaisiksi.