Hän kuuli kumean jysähdyksen ja kääntyi katsomaan.
Matasunta oli kaatunut lattialle.
Hänen vasen kätensä oli puristettuna sen tuolin selkänojaan, jonka viereen hän oli kaatunut, ja oikea käsi oli maassa.
Hänen kalpeat kasvonsa olivat etukumarassa, komea punainen tukka oli irtautunut otsanauhasta ja aaltoili pitkin selkää. Hänen hienopiirteiset sieraimensa laajenivat.
"Kuningatar", huudahti Vitiges rientäen häntä auttamaan, "mikä sinulle tuli?"
Mutta ennenkuin hän ehti koskea häneen, Matasunta hypähti ylös notkeana kuin käärme, ojentautui pystyyn ja sanoi:
"Se oli vain heikkoutta, joka nyt on ohi. Voi hyvin!"
Horjuen hän pääsi ovelle ja kaatui etuhuoneeseen päästyään taintuneena
Aspan syliin.
* * * * *
Sillä välin oli luonto käynyt yhä kamalamman, uhkaavamman näköiseksi.