Vanhus oli sanonut, ettei hän, jos Vitiges todellakin oli paennut, lepäisi ennenkuin valapattoinen kuningas oli saanut samanlaisen lopun kuin Teodahad.
Hildebad haukkui konnaksi jokaista, joka näin ajatteli Vitigeksestä.
He olivat miehittäneet kaupunkiin ja kapinallisten leiriin johtavat tiet ja uhkasivat väkivallalla pysähdyttää jokaisen, joka aikoi sinne päin. Herttua Guntaris oli saanut tiedon syntyneestä hämmingistä ja marssi hitaasti joukkoineen kuninkaallista leiriä kohti.
Kaikkialla Vitiges tapasi levottomia ryhmiä, lähdössä olevia joukkueita, kuuli uhkauksia ja haukkumasanoja, näki uhkaavia aseita. — Millä hetkellä tahansa saattoi kautta leirin alkaa hirmuinen verilöyly.
Nopeasti ja päättäväisesti hän riensi telttaansa, otti kruunukypärän
päähänsä ja kuninkaansauvan käteensä, nousi uljaan sotaratsunsa
Boreaksen selkään ja ajaa karautti pitkin telttakatuja seuralaisenaan
Teja, joka piti hänen päällään Teoderikin sinistä kuninkaanlippua.
Keskellä leiriä hän tapasi joukon miehiä, naisia ja lapsia — goottilainen, kansasta muodostettu sotajoukko kuljetti aina ne mukanaan — joka uhkaavan näköisenä vyöryi länsiportille päin.
Hildebad käski miehensä portille keihäät tanassa.
"Päästäkää meidät ulos", huusi joukko. "Kuningas on paennut, sota on lopussa, kaikki on hukassa. Me koetamme pelastaa itsemme."
"Kuningas ei ole sellainen raukka kuin sinä", sanoi Hildebad tuupaten etumaista miestä hiukan taaksepäin.
"Hän on petturi", huusi tämä. "Hän on hylännyt ja pettänyt meidät muutamain naisen kyynelten vuoksi."