"Hätäpuomi auki", huusi johtaja. "Me lähdemme ulos."
"Hildebadko on?" kysyi vahdin päällikkö, kreivi Visand.
"Tiedätkö, että kaupunki luovutetaan huomenna? Minne aiot?"
"Vapauteen", huudahti Hildebad hevostaan kannustaen.
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Useita päiviä kului, ennenkuin Matasunta tointui kuumehoureistaan.
Hän ei välittänyt vähääkään ulkomaailmasta eikä niistä suurista tapahtumista, joita parhaallaan valmisteltiin.
Hän ei näyttänyt olevan tietoinen muusta kuin omasta kamalasta rikoksestaan.
Pian vihan ilkkuva voitonriemu, jota hän oli tuntenut rientäessään myrskyn läpi tulisoihtu kädessä, oli muuttunut kalvavaksi katumukseksi ja kauhuksi.
Samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän oli tehnyt tuhotyönsä, oli maanjäristys paiskannut hänet polvilleen. Hänen intohimojen raatelema mielensä ja heti työn tehtyä herännyt omatunto sanoivat, että maa nousi kapinaan hänen tekoaan vastaan, ja hän luuli taivaan vihan purkautuvan hänen rikollisen päänsä päälle.