Hän iloitsi siitä, että Bysantin sotajoukko ei Belisariuksen lähdettyä kyennyt murtamaan goottien viimeistä vastarintaa.
Sitä paitsi Belisariuksen kaikkialle mukanaan tuomien bysanttilaisten veronkantajain harjoittama kovuus — hän ei voinut estää keisarin käskystä harjoitettua nylkemistä — herätti tai lisäsi kaupungeissa ja maaseudulla vastenmielisyyttä itäroomalaisia kohtaan.
Cethegus ei estänyt, kuten Belisarius oli tehnyt, Justinianuksen virkamiesten suurimpiakaan hävyttömyyksiä. Hän huomasi ilokseen, että Napolissa ja Roomassa väestö oli useita kertoja noussut kapinaan sortajia vastaan.
Kun gootit olivat täydellisesti kukistetut ja bysanttilaisten hirmuhallitus tullut tarpeeksi vihatuksi, voisi vapautussota alkaa ja päättyä onnellisesti. Vapauttaja olisi Cethegus.
Mutta siitä huolimatta alituinen pelko vaivasi häntä — sillä hän osasi antaa täyden arvon vihollistensa voimalle — että goottisota, jonka viimeiset kipinät eivät vielä olleet sammuneet, saattaisi leimahtaa uudestaan ilmiliekkiin, jos gootit saisivat tiedon petoksesta.
Levottomuutta lisäsi se seikka, etteivät goottien vihatuimmat johtajat
Totila ja Teja olleet joutuneet vangeiksi Ravennassa.
Estääkseen vaaran, joka voisi aiheutua kansallistunnon katkeroitumisesta hän koetti kaikin voimin saada vangitun goottikuninkaan allekirjoittamaan selityksen, että hän oli toivottomuudessaan luopunut kaupungista ilman minkäänlaisia ehtoja, ja kehoittamaan gootteja luopumaan hyödyttömästä vastarinnasta.
Vangin pitäisi sitä paitsi ilmoittaa, mihin linnoitukseen Teoderikin suuri sota-aarre oli kätkettynä.
Se olisi ollut välttämätön vieraiden ruhtinasten ja sotilaiden palkkaamiseksi.
Jos gootit menettäisivät sen, kadottaisivat he viimeisen toivonsa saada heikentyneelle sotajoukolleen vierasta apua.