Prefektin mielestä oli hyvin tärkeää, ettei tuo satujen suunnattomaksi kertoma aarre joutuisi bysanttilaisten käsiin, sillä näiden rahapula ja sen aiheuttama nylkemisjärjestelmä olivat hänen parhaita liittolaisiaan. Hän tahtoi saada sen itselleen, sillä hänenkään varansa eivät olleet ehtymättömät.
Mutta hänen puuhansa menivät myttyyn kuninkaan itsepäisyyden vuoksi.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Kuninkaan pelastamista varten oli ryhdytty tarpeellisiin toimiin.
Rautgundis oli lähtenyt Vakiksen kanssa tutkimaan metsikköä, jossa uskollisen vapautetun piti odottaa Didrik berniläisen uskollisen ratsun keralla.
Levollisena tietäessään kaiken olevan valmista Rautgundis palasi vanginvartijan asunnolle.
Mutta hän kalpeni, kun tämä riensi epätoivoisen näköisenä häntä vastaan ja saattoi hänet nopeasti sisempään huoneeseen.
Siellä tämä heittäytyi polvilleen hänen eteensä, iski nyrkeillään rintaansa ja repi harmaata tukkaansa.
Pitkiin aikoihin hän ei saanut sanaakaan suustaan.
"Puhu", pyyteli Rautgundis painaen kättään rintaansa vasten, "onko hän kuollut?"