Iloisemmalla mielellä kuin kuukausimääriin teki Totila iltatarkastuksensa Tarvisiumin valleilla.
Aurinko, joka vaipui venetsialaisten vuorten taa, kultasi kaupungin edustalla olevan tasangon ja punasi taivaalla ajalehtivat pilvet.
Liikutettuna hän katseli, miten Tarvisiumin lähiseudun talonpojat riensivät avatuista porteista kaupunkiin ja tarjoilivat hänen nälkiintyneille gooteilleen leipää, lihaa, juustoa ja viiniä. Gootit riensivät kaupungista ulos ja käsi kädessä viettivät germaanit ja italialaiset ilojuhlaa sen johdosta, että äsken oli yhteisvoimin saatu vihollista vahingoitetuksi.
"Olisikohan mahdotonta", tuumi Totila itsekseen, "saada sovinto säilymään ja leviämään yli koko maan?
"Täytyykö noiden kansojen vihata toisiaan leppymättömästi?
"Sovinto olisi hyväksi molemmille.
"Olemmehan mekin rikkoneet kohdellessamme heitä vihollisina, voitettuina.
"Heitä on kohdeltu epäluuloisesti eikä kunnioittavalla luottamuksella.
"Me olemme vaatineet heiltä kuuliaisuutta, emmekä koettaneet voittaa heidän rakkauttaan.
"Ja se olisi epäilemättä ollut voittamisen arvoinen.