"Meidäthän saa kaihomielisiksi lapsi, joka luulee, että päivänpaiste, kevät ja elämä kestävät iäti ja joka ei tunne talvea, yötä eikä kuolemaa.
"Sinä luotat iloon, onneen ja voittoon maailmassa.
"Mutta minä kuulen aina kohtalon siipien suhinan, kohtalon, joka säälimättömänä ja kuurona kiroukselle, rukoukselle ja kiitokselle väikkyy ihmisten ja heidän tekojensa yllä."
Hän katsoi eteensä pimeyteen aivan kuin hän näkisi siellä tulevaisten tapahtumien varjot.
"Niin, niin", virkkoi nuori juomanlaskija, "samantapainen oli eräs sananlasku, jota vanha Iffa vuorella lauloi. Hän oli oppinut sen sedältäni Wargsilta.
"Niin elämän onni kuin onnettomuuskin vain ihmisen tyhjiä haaveita on.
Kun täytännön vaativi
iäinen tahto,
niin nöyrät ja ylpeät
palvelevat."
"Mutta", jatkoi nuorukainen, "jollemme kaikin voiminemme kykene
torjumaan välttämättömyyttä, niin miksi me ylipäänsä mitään teemme?
Miksi emme tylsinä ja välinpitämättöminä odota tulevaisia tapahtumia.
Missä on sitten erotus sankarin ja pelkurin välillä?"
"Ei ainakaan voitossa, Adalgot, vaan sotimis- ja kärsimistavassa.
"Oikeudenmukaisuus ei ratkaise kansojen kohtaloita, vaan välttämättömyys.