"Sillä sinä olet sittenkin lähempänä minua kuin olit urhoollista
Vitigestä, lähempänä kuin omaa veljeäsi Hildebadia."
"Niin, te kuulutte yhteen kuin valo ja varjo", sanoi Adalgot.
"Me molemmat olemme yhtä tulisia, nopsia luonteeltamme", sanoi kuningas.
"Kun Vitiges ja Hildebad", jatkoi Teja, "kulkivat suoraa tietä vakavin askelin, tahtoi kärsimätön into kuljettaa meidät molemmat siivillä ilmojen kautta.
"Ja sen vuoksi, että me kuulumme yhteen, katkeroitti minua se, että sinä näytit aurinkoisessa onnessasi luulevan: tuo, joka ei osaa nauraa, on sairaalloinen mielipuoli.
"Oi, kuninkaani ja ystäväni! On olemassa kohtaloita, tuskia ja ajatuksia, joita kestettyään tai ajateltuaan ihminen kokonaan menettää nauramisen suloisen taidon."
Totila virkkoi vakavana:
"Sitä, joka yhtä sankarillisesti kuin sinä täyttää elämänsä pyhät velvollisuudet, täytyy surkutella, mutta ei moittia, jos hän ylpeänä halveksii elämäniloja."
"Oletko luullut, että olen kadehtinut onneasi tai iloisuuttasi?
"Oi, Totila! En ajattele sinua ja luonnettasi kadehtien, vaan kaihomielin.