"Omituinen sattuma", virkkoi Cassiodorus totisena.
"Tiedätkö, mikä tämän paikan nimi on?
"Spes bonorum, 'hyvien toivo'.
"Ja tiedätkö, kuka tuossa arkussa makaa tarun mukaan?
"Eräs toinen lempeä rauhanruhtinas, alkujaan kai joku tarunaikainen tuskialainen kuningas, josta satu on sitten tehnyt Numa Pompiliuksen.
"Tämä on ikivanha rauhan pyhäkkö ja pakopaikka, jota pakanatkin kunnioittivat. Äsken rakennuttamani kappelin olen pyhittänyt rauhanjumalalle Immanuelille.
"Osoittaisit pienelle kappelilleni suuren kunnian, rauhanruhtinas, jos valitsisit sen viimeiseksi leposijaksesi."
"Ei", huudahti Totila, "suo anteeksi, hurskas isä. En tahdo levätä kappelisi synkässä kuorikellarissa, vaan täällä avonaisen taivaan sinisen katon alla."
Hän kosketti sarkofagia.
"Täällä valoisalla kukkulalla, johon aurinko valaa kirkasta hohdettaan, jota laakerit peittävät ja jossa linnut virittävät suloisia laulujaan, tahdon levätä.