Nopeasti laskeutuva aurinko loi hehkuvaa tummanpunaista valoa purppuravaippana laajalle tasangolle. Kaukaisten kukkulain, italialaisen luonnon muodostaman pengerportaiston yllä oli taivas punasinervä.
Kaikki seisoivat järkytettyinä, häikäistyneinä.
Kukaan ei keksinyt sanoja ylistääkseen tätä kauneutta.
"Sellaiseksi aavistin Italian", kuiskasi Adalgot kreivi Tejalle, "katsellessani Iffinger-vuorelta tai Mentulalta lounaaseen. Mutta näin kauniiksi sitä en sentään aavistanut."
Kuningas huudahti:
"Enkö ole oikeassa, Teja, rakastaessani tätä maata kuin morsianta ja koettaessani millä hinnalla tahansa säilyttää sen kansalleni.
"Tämä paikka antaa oikeutuksen pyrinnöilleni.
"Taivaalliset tuulet, kultainen valo ympäröivät seutua — —"
Liikutettuna hän jatkoi: "Tänne, ystävä Cassiodorus, tahdon tulla haudatuksi."
Hän laski kätensä ikivanhalle sarkofagille, joka oli tehty mustasta, nyt jo rapautuneesta marmorista. Kansi oli vieressä maassa ja arkku oli aivan muratin peitossa.