"Mutta sittenkin! Sen jäähyväissäteen ja aamutervehdyksen välinen aika täyttää mielen kaiholla."
Samassa kuului karjamajalta päin voimakas ääni, käyrän torven toitotus.
Gotho katsahti ylös. Ilta oli pimennyt. Avonaisesta ovesta näkyi takkavalkea.
Lampaat vastasivat tuttuun merkkiin äänekkäästi määkien ja kääntäen päänsä karjamajaan päin.
Ruskea, takkuinen koira juoksi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen hänen luokseen.
"Minä lähden heti", virkkoi paimentyttö hymyillen ja silitti koiran päätä.
"Ah — lampaat kyllästyvät pikemmin ruohoon kuin heidän paimenensa ajatuksiinsa.
"Eteenpäin vain: Lumikko! Olethan sinäkin jo täysikasvuinen."
Hän meni alaspäin pitkin laaksouomaa molempien vuorenkukkulain välitse, jotka suojasivat asuinrakennusta ja karjamajoja tuulilta ja laviineilta. Täällä aurinko ei enää paistanut. Tähdet näkyivät jo. Hän katseli ylöspäin.
"Ne ovat tulleet niin kauniiksi, kun olen niin usein katsellut niitä."