Ei ollut enää aikaa purkaa leiriä. Mutta äkillinen lähtö aikaansai monenlaisia häiriöitä. Jalkaväki ja ratsumiehet törmäsivät tuontuostakin pimeässä yhteen.
Tieto lähestyvän vihollisen ylivoimasta lamautti myös mieliä.
Leiristä vei kukkuloille päin vain kaksi verraten kapeaa tietä. Se aiheutti myöskin pysähdyksiä ja hämminkiä.
Paljon myöhemmin kuin Belisarius oli laskenut, joukot saapuivat kukkulain juurelle, ja kun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat niitä, näki Calpurnius, joka johti etujoukkoja, goottien aseiden välkkyvän kaikilla kukkuloilla.
Barbaarit olivat siis olleet nopeampia kuin Belisarius.
Pelästyneenä Calpurnius pysähtyi ja lähetti tiedon Belisariukselle.
Tämä huomasi, ettei Calpurnius voisi ratsuväkineen tehdä hyökkäystä.
Hän käski Ambazuchin ja Bessaksen hyökätä armenialaisen jalkaväen ydinjoukon kanssa leveämpää tietä pitkin.
Vasenta siipeä johti Konstantinus ja oikeata Demetrius. Itse hän oli asettunut keskustaan henkivartioineen, jotka olivat määrätyt varaväeksi.
Calpurnius — iloisena suunnitelman muutoksesta — asetti ratsumiehensä kukkulan jyrkimmän kohdan alle tien vasemmalle sivulle, missä ei näyttänyt tarvitsevan pelätä hyökkäystä, odottamaan Ambazuchin ja Bessaksen rynnäkön tulosta ryhtyäkseen sitten ajamaan takaa pakenevia gootteja tai rientääkseen peräytyvien armenialaisten avuksi.