"En enää uskonut armon ja rakkauden jumalaan. Jokainen sana, jonka hänestä kuulen, on minusta Myrtian muiston pilkkaamista.
"Mitä pahaa oli hän — mitä pahaa minä olin tehnyt? Miksi Jumala, jos sellainen on olemassa, salli tuon hirmutyön tapahtua?"
KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
"Kiellätkö kesän ja auringon, jos yksi ruusu katkeaa", sanoi Totila, "ja luuletko sokean sattumuksen vallitsevan maailmaa?"
"En, mutta uskon välttämättömyyteen, joka sitoo ihmisten ja tähtien kohtalot."
"Mutta onko tuo laki sokea, umpimähkäinen", kysyi Julius.
"Ei umpimähkäinen, mutta ei ainakaan onnemme ole sen päämääränä.
"Sen oma täyttymys on sen ainoa korkea, salaperäinen tarkoitus.
"Voi niitä hulluja, jotka uskovat, että heidän kyyneleensä lasketaan pilvien toisella puolella.
"Tai kenties onnelliset hullut. He ovat onnellisia hulluudessaan."