Hän olikin oikeatta. Indiani toisensa perästä kompastui puolen tunnin kuluessa maahan, siksi että viimein yksi ainoa — jättiläisen kokoinen vanha soturi — enää jäi istumaan viina-astian viereen. Hän joi lakkaamatta, iloisesti ulvoen sortuneella äänellään katkonaisia kappaleita indianilaisesta sotalaulusta.
"Nyt on aika otollinen!" kuiskasi Unkas. "Seuraa minua veljeni!"
Noin kahdenkymmenen askelen päähän lähestyivät he valkeata. Silloin jännitti Algonquini jousensa, laski sille nuolen ja laukasi.
Mohawk-sotilas huokasi kerran, pudotti häränsarvisen pikarinsa tuleen ja lankesi itsekin pää edellä liekkiin. Nuoli oli lävistänyt hänen sydämensä.
Viipymättä riensi nyt Unkas leiripaikkaan. Hurja, pirullinen kostonhalu loisti hänen kasvoistansa, kun hän lyödä sivalsi kiiltävällä tapparallansa oikealle ja vasemmalle, joka iskulla voittaen Mohawkin päänahan. Yksi päihtyneistä Indianeista koetti nousta ja rientää pakoon, mutta laukaus Gilbertin pyssystä teki heti hänen aikomuksensa tyhjäksi. Kaikista muista piti Unkas yksinään huolen. Gisbert jätti nyt liittolaisensa yksin toimittamaan kostotyötään ja riensi veneen luo, josta hän löysi Gesina van Bombelerin, kädet, jalat sidottuina, kapula kauniissa suussansa, tainnoksissa makaamasta. Nopeasti avasi Gisbert lemmittynsä siteet, valeli hänen otsaansa vedellä ja sai hänet siten tointumaan. Alussa ei tyttö muistanut mitä hänelle oli tapahtunut, mutta tultuansa selville hirveästä asemastaan itki hän katkerasti muistaessaan veljiensä kauhean kuoleman.
Unkas lähestyi, verinen tappara kädessä. Hänen vyöllänsä riippui yhdeksän veristä päänahkaa. Tästä kauheasta näöstä pelästyen huudahti Gesina, sillä hän luuli uuden vihollisen lähestyvän, vaan Gisbert rauhoitti häntä heti kertomalla, kuinka paljon kiitollisuutta he olivat tälle Algonquinille velkaa.
Nyt lähtivät he kotimatkalle, suuressa venheessä, sidottuaan Gisbertin pienen ruuhen sen perään. Päivän koitteessa saapuivat he Weltewredenin uudis-taloon. Sanomaton oli Gesinan vanhempain suru heidän kuullessaan molempien nerokasten poikainsa kuolemasta, mutta he kiittivät Jumalaa, että heille kumminkin tyttö oli säilynyt. Gisbert ja Algonquini saivat kaikilta uudisasukkailta paljon kiitoslauseita nerostansa ja uskaliaisuudestansa.
Muutamat miehet lähtivät kohta noutamaan nuorukaisten ruumiita merkitystä paikasta. Unkas tarjoutui lähtemään pienessä venheessä Albanyyn ilmoittamaan uudisasunnon vaaraa ja pyytämään apua. Tarjous otettiin mielihyvällä vastaan ja vanha van Bombeler antoi hänelle kirjeen englantilaiselle maaherralle.
Nyt vasta käsittivät uudisasukkat vaaran suuruuden. Elo korjattiin läheisimmiltä pelloilta joutuisasti latoihin; kaukaisemmat vainiot jätettiin leikkaamatta, kaikki karja ajettiin paalutuksen sisäpuolelle ja vahteja asetettiin kaikkialle. Aseet olivat hyvässä kunnossa ja ampumavaroja oli yltäkyllin. Weltewredenin uudisasukkat taisivat siis nyt rohkein mielin odottaa Indianein päällekarkausta.