Jane katsoi häneen silmät tulvillaan kiitollisuutta. Sinä hetkenä hän ei kyennyt puhumaan.
"Mutta, ystäväni, sanokaa minulle", virkkoi tohtori, "sanokaa minulle, jos voitte, miksi poika noin ehdottomasti työntää luotaan sellaisen hyvän, joka, jos hän sen saisi, merkitsisi hänelle jotakin niin suurta, ihanaa ja lohdullista?"
"Voi, tohtori", sanoi Jane, "syynä on surullinen tarina epäilystä ja erehdyksestä, ja epäilyyn ja erehdykseen olin minä, onneton, syypää. Mutta sillä aikaa kun te tutkitte Margerya, laitan itseni kuntoon ja sitten metsän läpi kulkiessamme koetan kertoa teille, mikä se surullinen asia oli, joka tuli meidän välillemme ja erotti meidät niin kauaksi toisistamme. Teidän viisaat neuvonne ehkä auttavat minua, ja tarkkana ihmisten ja ihmissydänten tuntijana löydätte kenties jonkinlaisen pelastustien, sillä me olemme todellakin ahdistettuina Migdolin ja meren väliin."
Kun Jane meni hallin läpi ja oli juuri nousemaisillaan portaita, vilkaisi hän kirjaston suljettuun oveen. Hänet valtasi äkkiä pelko, että tohtori Robin kertomuksen kuunteleminen oli ollut liikaa Garthille. Kukaan muu ei voinut tietää, mitä muistoja hänessä heräsi, kun niin elävästi kerrottiin kuolevista sotureista, joitten päät lepäsivät hänen povellansa, ja kun sanat niin oudosti sattuivat olemaan samat: "Vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin." Hän ei voinut lähteä saamatta varmasti tietää, että Garth voi hyvin ja oli rauhallinen. Ja kuitenkin hän vaistomaisesti pelkäsi häiritsevänsä, jos menisi sisälle nyt, kun Garth otaksui tunnin ajaksi jääneensä yksikseen.
Silloin Jane ahdistuksissaan teki, mitä ei ollut ennen tehnyt. Hän avasi hiljaa pääoven, kiersi rakennuksen ympäri pengermälle ja kun tuli lähelle avonaista kirjaston ikkunaa, astui nurmikolle ja niin aivan kuulumattomasti ikkunan taakse. Hän ei ollut milloinkaan ennen yllättänyt Garthia, sillä hän tiesi, että jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku siten voisi tunkeutua hänen asioihinsa, suututti ja peloitti Garthia.
Mutta nyt — vain tämän kerran.
Jane kurkisti sisään ikkunasta.
Garth istui sivuittain tuolilla, kyynärpäät pöydällä ja kasvot käsiin painuneina. Hän voihki niinkuin Jane oli joskus kuullut sotilasten tekevän tuskallisten leikkausten jälkeen, jotka he äännähtämättä kestivät, kunnes pahin oli ohi. Garth valitti tuskissansa: "Oi, minun vaimoni — vaimoni — minun vaimoni!"
Jane hiipi tiehensä. Miten se tapahtui, ei hän ikinä itsekään tajunnut. Jokin vaisto sanoi hänelle, että jos hän nyt, Garthin heikkona hetkenä, kun tohtori Robin kertomus oli järkyttänyt ja masentanut häntä, ilmaisisi itsensä, olisi kaikki hukassa. "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa", soivat alati varoittavina hänen korvissaan Deryckin sanat. Tyynten, vakavien ajatusten saadessa sijaa tämän myrskyn jälkeen oli Garthissa lopulta kaipuu pääsevä voitolle. Kirje, jota ei vielä ollut pantu postiin, kirjoitettaisiin uudestansa. Garth sanoisi: 'Tulkaa! ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäisi hän Garthin sylissä.
Siksi riensi Jane hiljaa pois.