"Älkää ihan vielä, tohtori", virkkoi rauhallinen ääni ikkunan luota. "Haluaisin puhella kanssanne ruokasalissa ja tulen heti sinne. Ja sillä aikaa kun te tutkitte Margeryä, juoksen hakemaan hattuni ja tulen kanssanne vähän matkaa metsän halki, jos herra Dalmain suostuu olemaan tunnin verran yksinään."
Kun Jane tuli ruokasaliin, seisoi tohtori Robert Mackenzie roihumatolla napoleonimaisessa asennossaan, aivan samoin kuin silloin aamulla heidän siellä ensi kertaa tavatessaankin. Hän katsahti epävarmana ylöspäin, kun jalosukuinen Jane astui sisään.
"No?" virkkoi hän. "Nyt kai saan kuulla kunniani?" Jane meni suoraan hänen luokseen, molemmat kädet ojennettuina. "Voi, kersantti!" virkkoi hän. "Te vanha, kultainen, uskollinen kersantti! Katsokaa, semmoista se on, kun käy toisen miehen vaatteissa. Ja minä olen pulassa, kun käytän toisen naisen nimeä. Te siis tiesitte koko ajan, kuka minä olin, heti ensi hetkestä, kun astuin huoneeseen?"
"Ensi hetkestä, kun astuitte huoneeseen", myönsi tohtori Rob.
"Miksette sanonut sitä?" kysyi Jane.
"No, sen tähden, että ajattelin teillä olevan omat syynne esiintyä 'sisar Rosemary Grayna', eikä sitä paitsi kuulunut minun tehtäviini ottaa selkoa, oliko teillä oikea nimi."
"Voi teitä, rakas tohtori!" sanoi Jane. "Onkohan ikinä ketään niin terävää, niin viisasta ja hämmästyttävän kaukonäköistä miestä seisonut kahdella jalalla roihumatolla kuin te olette! Ja kun minä muistan, kuinka te sanoitte: 'Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray?' ja te olisitte voinut sanoa: 'Hyvää päivää, neiti Champion. Mikä teidät tänne tuo ja vielä vierasta nimeä käyttäen?'"
"Olisinhan minä voinut niin sanoa", myönteli tohtori Rob miettiväisenä, "mutta onneksi en niin tehnyt."
"Mutta sanokaa", sanoi Jane, "miksi nyt puhuitte?"
Tohtori Rob laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Ystäväni, olen vanha mies ja ikäni kaiken olen koettanut päästä asioista tolkulle kenenkään niitä kertomatta minulle. Te olette elänyt jännityksessä, pitkäaikaisessa jännityksessä, milloin kovemmassa, milloin lievemmässä, mutta ei se milloinkaan ole ollut lauenneena — sellaista ei moni nainen olisi kestänyt. Teidänhän oli näyteltävä meille kaikille, ei ainoastaan hänelle. Minä käsitän, että jos tätä jatkuisi, teidän täytyi saada helpotusta uskomalla salaisuutenne jollekulle — jollekulle, jonka seurassa aina silloin tällöin saisitte olla oma itsenne. Ja kun sain selville, että olitte kirjoittanut hänelle täältä, lähettäen kirjeen Kairoon postiin pantavaksi (kuinka naisten tapaista: siivilöidä hyttysiä, vaikka on niellyt moisen kamelin) päivä päivältä odottaen sen paluuta, ja kun teidän sitten oli pakko itse lukea se hänelle, hänen sanelunsa mukaan kirjoittaa vastaus, jonka minä teidän kummankin ilmeestä luin sisältäneen kiellon teidän pyyntöönne saada tulla katsomaan häntä, niin minusta oli jo aika, jolloin teidät oli saatava huomaamaan, että kyllä vallan hyvin voitte luottaa vanhaan jöröjukkaan, joka, samoin kuin kaikki muutkin miehet, jotka Etelä-Afrikassa oppivat tuntemaan teidät, ilomielin antaisi oikean kätensä jalosukuisen Janen puolesta."