Helakka puna kohosi Garthin painuneille poskille.
Hän oli pimeyteensä kovin kiihkeästi halunnut edes pienintä tietoa Janesta, siitä valoisasta maailmasta, missä hän liikkui. Hänestä oli tuntunut niin toivottomalta, ettei hänellä ollut minkäänlaista mahdollisuutta kuulla hänestä mitään. Ja nyt, jos hän vain olisi sen tiennyt, olisi vanha Robbie kaiken aikaa voinut kertoa hänestä. Hänen oli täytynyt kysellä Brandilta varovaisesti, jottei paljastaisi omaansa ja Janen salaisuutta, mutta tohtori Robin ja sisar Grayn suhteen ei sellainen varovaisuus ollut tarpeen. Hän saattoi huoleti säilyttää salaisuutensa ja kuitenkin kuunnella ja puhella.
"Missä — milloinka?" kysyi Garth.
"Minä kyllä kerron teille missä ja milloin", vastasi tohtori Rob, "jos teitä näin leppoisena kevätaamuna haluttaa kuulla sotatarinoita."
Garth ihan paloi halusta. "Onko teillä tuolia, tohtori?" kysyi hän. "Ja onko neiti Graylla tuolia?"
"Ei, ei minulla ole tuolia", virkkoi tohtori Rob, "sillä minä aion oikein perinpohjin nauttia omasta kaunopuheisuudestani, ja silloin minulla on tapana seisoa. Sisar Graylla ei ole tuolia, sillä hän seisoo ikkunan edessä hartaana maisemaa ihailemassa. Hän on aivan ilmeisesti unohtanut sekä teidät että minut. Sangen harvoinhan te tapaatte naisen, joka kiinnostuneena kuuntelee toisesta naisesta kerrottavan. Mutta nojatkaa tuolinne selkämystään, poikaseni, ja sytyttäkää savuke. On ihan ihmeellistä nähdä, kuinka se teiltä jo käy, ja onhan se paljon hauskempaakin kuin teidän seinänkourimisenne. Eikö vain? Mistä kaikesta meidän onkaan kiittäminen erästä neitiä, joka nyt ei välitä meistä vähääkään, tarkastelee mieluummin näköaloja! No, eihän minussa, herra paratkoon, paljon katsottavaa olekaan, ja teitä hän saa katsella pitkin päivää. Mutta näitä kannattaa polttaa! Mitä nämä ovat? 'Zenithiä'? Ahaa, ja 'Marcovitchiä'. Jaa, jaa, parempia ette juuri saa, poltatte niitä sitten seurusteluhuoneessa tai puutarhassa. Haju ei erotu kukkain tuoksusta. Nojatkaa taaksepäin ja nauttikaa, sillä aikaa kuin minä haistelen ruudinsavua. Sillä tahdon kertoa, missä ensi kerran näin jalosukuisen Janen. Kaukana Etelä-Afrikassa, keskellä buurisodan tuoksinaa. Minä olin vapaaehtoisena haavainhoitoa oppimassa. Hän oli siellä sairaanhoitajattarena ja olikin vasta hoitaja, voitte uskoa. Eikä niitä semmoisia, jotka pitsinenäliinoja hajuvedessä viruttelivat, kauniita naamoja pesivät, kun käskyläiset ne ensin olivat puhdistaneet, keskustelivat viehkeästi miesten kanssa, jotka olivat jo paranemaisillaan, mutta pakenivat kauhuissaan kuolemaisillaan olevien luota. Ei, hän ei ollut sitä lajia, eikä hän semmoisia suvainnut osastollaankaan; sillä neiti Champion oli osastonhoitaja, ja minä voin vakuuttaa, että hänen alaisensa olivat työssä kiinni. Hän teki työtä kymmenen edestä ja tahtoi muita tekemään samoin. Sekä lääkärit että käskyläiset jumaloivat häntä. Häntä nimitettiin yleisesti 'jalosukuiseksi Janeksi'. Entä ne haavoittuneet sotilaat sitten! Monen moni nuorukainen siellä, kaukana kodista ja ystävistä, kuoli hymy huulilla, tuntien äidin ja kodin läheisyyttä, kun jalosukuisen Janen käsivarsi oli kiertyneenä hänen ympärilleen ja hänen kuoleva päänsä sai levätä tämän naisellista rintaa vasten. Ja hänen äänensä, kun hän puhui heille? En, — sitä en ikinä unohda. Kuulla, kuinka hän pani kiirettä naisille ja jakeli käskyjä miehille ja kääntyi samassa puhelemaan jollekulle sairaalle Tommylle, niinkuin tämän äiti tai morsian varmaan toivoi puhuttavan hänelle, kas se oli sellaista ripeyden opetusta, että minulle on siitä hyötyä vielä tänä päivänä. Ja kyllä hänen voimakas, rakastava sydämensä mahtoi sentään usein olla tuskasta pakahtumaisillaan; mutta aina hän oli uljas ja iloinen. Kerran hän sentään murtui. Hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen erään nuorukaisen — lienee ollut nuorin kaikista. Hän oli pidellyt kiinni häntä leikattaessa, sillä leikkaus oli ollut ainoa pelastuksen toive, ja kun ei siitä ollut mitään apua ja sairas makasi tajuttomana nojaten häneen, lannistui hän ja sanoi: 'Voi, tohtori, tohtori, hänhän on vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin ja kuolla tällä tavalla!' ja hän sulki hänet kiinteämmin syliinsä ja itki häntä, niinkuin äitikin varmaan olisi itkenyt. Lääkäri itse kertoi minulle siitä. Hän sanoi, että kovettuneimmatkin mielet teltassa pehmenivät ja tulivat liikuttuneiksi. Mutta se olikin ainoa kerta, jolloin jalosukuinen Jane masentui."
Garth varjosti kasvojansa kädellään. Hänen puoliksipoltettu savukkeensa putosi hänen huomaamattaan lattialle. Käsi, jossa se oli ollut, tarrasi tiukasti polveen kiinni. Tohtori Rob noukkasi savukkeen lattialta ja hankasi huolellisesti kärventynyttä maton kohtaa jalallaan. Hän katsahti ikkunaan päin. Sisar Rosemary oli kääntynyt ja nojasi ikkunapieleen. Hän ei katsonut tohtoriin, vaan piti tuskallisen hätäisenä silmällä Garthia.
"Satuin usein ja eri tilaisuuksissa hänen tielleen", jatkoi tohtori Rob, "mutta emme olleet samassa osastossa, niin että hän ainoastaan kerran puhui minulle. Olin ratsastanut kaupunkiin hakemaan pääsairaalasta lisää kloroformia sinne, missä väliaikaisesti annoimme ensi apua suoraan taistelukentältä tuoduille pahimmin haavoittuneille. Sillä aikaa kuin sitä haettiin, kiersin ympäri salia ja näin eräässä nurkassa neiti Championin polvillaan erään miehen vieressä, jonka viime hetki näytti olevan sangen lähellä, puhellen hänelle lempeästi ja koettaen samalla lievittää hänen kärsimyksiänsä. Yhtäkkiä kuului rysähdys — korviasärkevä rysähdys — ja vielä toinen rysähdys, ja neiti Champion sekä hänen potilaansa joutuivat tomun ja pirstaleiden peittoon. Buurien kranaatti puhkaisi katon juuri heidän päänsä päältä. Mies nousi istumaan huutaen henkensä takaa. Mies parka, eihän häntä sovi moittia, hän oli kuolemaisillaan ja morfiinista höperryksissä. Mutta jalosukuinen Jane ei hievahtanutkaan. 'Pankaa maata, hyvä ystävä', sanoi hän, 'ja pysykää aivan hiljaa.' 'Ei täällä', vaikeroi mies. 'Kuinka vain', sanoi jalosukuinen Jane, 'me muutamme teidät sitten heti.' Hän kääntyi ja näki minut. Minulla oli mitä kurjin khaki, semmoinen lyhyt likaisenharmaa kersantinnuttu, jonka olin siepannut ylleni teltasta lähtiessäni, ja surkeannäköisiksi olivat käyneet sodassa muutkin vaatteeni. Olin myös tullut aikalailla pölyiseksi ratsastaessani. 'Kuulkaahan kersantti', sanoi hän, 'tulkaa kanssani nostamaan tätä miesrukkaa. En minä voi jättää häntä nyt tänne. Sen enempää ei Jane virkkanut, vaikka kranaatti oli vastikään lentänyt hänen päänsä päällitse vain muutaman jalan päästä. Ihmettelettekö sitten, että miehet häntä jumaloivat? Hän asetti kätensä hartioitten alle ja viittasi minua kietomaan käteni polvien alitse, ja yhdessä me kannoimme miehen salista pois pieneen käytävään, sitten tulimme pieneen, rauhalliseen huoneeseen, jossa oli mukava vuode ja valokuvia ja kirjoja eräällä pöydäntapaisella. Jane sanoi: 'Tänne, olkaa hyvä', ja me panimme miehen vuoteelle. 'Kenen se on?' kysyin. Hän katsoi minuun pitkään, mutta kun huomasi, että olin outo, vastasi hän ystävällisesti: 'Minun.' Ja huomattuaan, että mies kantaessamme oli mennyt tainnoksiin, lisäsi hän: 'Ei hän enää, poika rukka, vuodetta kaipaa, kun minä puolestani tarvitsen.' Ne vasta hermot olivat! — Se olikin ainoa kerta, jolloin siellä puhuin jalosukuisen Janen kanssa. Pian sen jälkeen sain kylikseni ja palasin kotiin!"
Garth kohotti päätään. "Ettekö tavannut häntä milloinkaan kotimaassa?" kysyi hän.
"Tapasin", vastasi tohtori Rob. "Mutta ei hän muistanut minua. Ei rahtustakaan. Enkä sitä voinut toivoakaan. Siellä minulla oli parta, ei ollut aikaa ajella; ja nuttuni ilmoitti minut kersantiksi eikä miksikään lääkäriksi. Ei ollut hänen syynsä, ettei hän otaksunut tapaavansa rintamatoveria keskellä — Lontoon sydäntä", lopetti tohtori Rob välinpitämättömästi lauseensa. "Kas niin, minä olenkin jo venyttänyt juttua niin pitkälle, että täytyy lähteä teidän puutarhurinne tuvalle katsomaan hänen kelpo vaimoansa, joka sai tässä, kuten hän liikuttavasti sanoo, 'vähän perheen lisää'. Minun mielestäni 'vähennys' olisi sopinut paremmin sen talon oloihin. Mutta ensin minun on mentävä puhuttelemaan Margery emäntää ruokasaliin. Hän on kovin huolissaan, 'kun ei saa alas liikkiötä!' Hän sanoo, että se karkaa hartioitten väliin. Niin suuri harha liikkiön tavalliselta tieltä vaatii epäilemättä tarkkaa tutkimista. Teidän luvallanne soitan siis tuota kelpo rouvaa."