"Voinhan minä ärsytellä häntä hänen suuruudellaan, jos niin haluatte", sanoi tohtori Rob pikkuviekkaasti vilkuttaen silmää hoitajattarelle, joka todella kookkaana seisoi ikkunan luona ja kylmänmoittivasti katsoi takaisin häneen.
"Soisin, ettei minkäänmoisia vihjauksia tehtäisi hänen ulkomuodostaan", virkkoi Garth lyhyesti, ja lisäsi sitten ystävällisemmin: "Näettehän, minulle hän on ääni — ystävällinen, ohjaava ääni. Aluksi koetin mielessäni muodostaa kuvaa hänestä, hämärää tietysti, mutta nykyään tyydyn siihen, mitä tiedän hänestä, ja annan olla kuvittelematta, mitä en tiedä. Ettekö ole huomannut — että hän on ainoa — lukuunottamatta kamalaa Johnsonia, joka kuuluu siihen painajaisaikaan, mikä jo onneksi on minulta unohtumaisillaan — niin, hän on ainoa, joka nyt on ollut luonani, mutta jota en ollut nähnyt ennen sokeuttani; ainoa kuulemani ääni, jota en mielessäni ole voinut liittää mihinkään kasvoihin enkä vartaloon. Ajan kuluessa niiden luku tietysti kasvaa. Mutta nyt hän on siinä suhteessa ainoa."
Tämän selityksen aikana tohtori Robin terävät silmät kiertelivät pitkin huonetta etsien jotakin tarkemman tutkimisen arvoista. Yhtäkkiä ne keksivät tuon ulkomaisen kirjeen aivan vierestä pöydältä.
"Kas!" virkkoi hän. "Pyramideja? Egyptiläinen postimerkki? Sepä mielenkiintoista. Onko teillä siellä tuttuja, herra Dalmain?"
"Kirje on Kairosta", vastasi Garth, "mutta luulen, että neiti Champion tällä haavaa on jo lähtenyt Syyriaan."
Tohtori Rob hypisteli viiksiään ja tuijotti kirjeeseen miettiväisenä. "Champion?" kertasi hän. "Champion? Se on harvinainen nimi. Ettehän vain, sattumoisin, ole kirjeenvaihdossa jalosukuisen neiti Janen kanssa?"
"Miksen, kirje on juuri häneltä", vastasi Garth hämmästyneenä.
"Tunnetteko hänet?" Hänen äänensä värähteli tuntuvasti.
"Tunnen", vastasi tohtori Rob hitaanmietteliäästi. "Tunnen kasvot ja tunnen äänen; tunnen hyvin muutenkin ulkomuodolta ja koko lailla luonnettakin. Olen tuntenut hänet täällä kotona ja olen tuntenut hänet vieraalla maalla. Olen nähnyt hänet verisen taistelun tuoksinassa, ja siitä näystä kai harva hänen miestuttavansa voi kerskua. Mutta tuntematonta ihan kerrassaan oli minulle hänen käsialansa aina tähän hetkeen saakka. Saanko katsella tätä kuorta?" Hän kääntyi ikkunaan päin — niin, tuo pieni, piittaamaton skottilainen teki kysymyksensä sisar Rosemarylle. Mutta hänen kysyvä katseensa kohtasi vain leveän sinisen selän. Sisar Rosemary tutki maisemaa. Tohtori kääntyi siis takaisin Garthiin päin, joka kaikesta päättäen oli jo antanut suostumusmerkin ja jonka kasvoista selvästi luki, että hän toivoi saavansa kuulla lisää, mutta myös, että hänestä oli perin vastenmielistä pyytää sitä.
Tohtori Mackenzie otti kirjekuoren ja tarkasti sitä.
"Jaha", virkkoi hän viimein, "se muistuttaa häntä — on selvää, varmaa ja oikoista; tietää, mitä tahtoo sanoa, ja sanoo sen; ei turhia mutkistele. Voi, hyvä mies, hän on suurenmoinen nainen, ja jos jalosukuinen Jane on ystävänne, vähänpä te muita tarvitsettekaan."