"No niin, kiitos!" sanoi Garth. "Se lievittää omaatuntoani, mutta ei vähennä kiitollisuuttani. Ja nyt te varmaan haluatte sekä hiukan puhdistaa itseänne että myös aamiaista, ja minä sangen itsekkäästi pidätän teitä molemmista. Ja hyvä Brand —" Garth lehahti punaiseksi ja epäröi — "olen pahoillani, ettei teillä ole seuraa ateriain aikana, kun neiti Gray on poissa. Ei minusta ensinkään ole mieluista ajatella teidän istuvan yksinänne pöydässä, mutta minä — minä syön aina yksin. Simpson ainoastaan on tarjoamassa."
Hän ei voinut nähdä tohtorin ymmärryksellistä silmäystä, mutta hänen myötätuntoinen äänensä, kun hän ilman muuta sanoi: "Niin, niin tietysti", sai Garthin lisäämään: "En voi pitää edes neiti Grayta kanssani. Aterioimme aina erikseen. Te ette voi kuvitella, kuinka kauheata on hakea ruokaansa pitkin lautasta, eikä koskaan tiedä varmasti, eikö se loppujen lopuksi sittenkin ole pöydällä tai kaulaliinalla, kun sitä ajaa takaa kaikkialta muualta."
"En, en voi kuvitella", sanoi tohtori. "Eikä kykene kukaan, joka ei ole sitä koettanut. Mutta onko teistä helpompaa syödä Simpsonin kanssa kuin sisar Rosemaryn? Hänhän on, kuten ymmärrätte, tottunut semmoiseen."
Garth punastui jälleen. "Niin kyllä, mutta Simpson ajaa partani, auttaa vaatteet ylleni ja riisuu ne, ja vaikka kaikki tämä aina tulee olemaan kiusallista, totun minä siihen sentään vähitellen. Kuinka selittäisinkään: Simpson on ruumiini silminä, neiti Gray henkeni silminä. Simpson on ainoa, joka koskettaa minuun sokeudessani. Tiedättekö, neiti Gray ei ole milloinkaan koskettanut minuun — ei edes antanut kättä. Olen kovin iloinen siitä. Saanko sanoa miksi. Sillä tavoin minä tunnen hänet sieluksi ja ääneksi, en miksikään muuksi. Mutta ihmeellisen ystävällinen ja avulias ääni se on. Minusta tuntuu, etten voisi elää ilman häntä."
Garth soitti ja Simpson tuli sisään.
"Viekää tohtori Deryck hänen huoneeseensa. Hän sanoo sitten, koska tahtoo aamiaista. Ja kun olette kaiken toimittanut, Simpson, niin minä tahtoisin mennä pienelle kävelylle. Minä tulen siksi takaisin, kun tekin joudatte, Brand. Mutta älkää minulle enää aikaanne uhratko nyt aamupäivällä, jos haluatte levätä tai mennä kävelemään nummelle, rauhaan sekä ihmisiltä että ajatuksilta."
Tohtori pesi ja pukeutui polvihousuihin ja norfolkilaisnuttuunsa. Sitten hän meni ruokasaliin ja söi oivallisen aamiaisen. Hän pohti yhä Janen tilaa ja ihmetteli samalla toisessa aivo-osastossaan, millä kojeilla vanha Margery mahtoi keittää erinomaisen kahvinsa, kun tämä kelpo nainen hyvin salaperäisen näköisenä astui sisään, ja tohtori teki heti kysymyksensä.
"Ruukkupannussa", vastasi vanha Margery. "Mutta tahtoisitteko olla hyvä ja tulla minun kanssani, herra tohtori — hiljaa — kun olette syönyt aamiaisenne."
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Margery taas, kun he menivät hallin läpi ja tohtori kookkaana seurasi aivan pyylevän olennon kintereillä. Noustuaan muutaman askelen portaita kääntyi Margery ja kuiskasi tärkeänä: "Ei sillä niin ole väliä, millä sen keittää, vaan kuinka sen keittää." Hän nousi taas muutaman askelen ja kääntyi sitten sanomaan: "Ei mikään saa olla seisonutta. Juuri paahdettua — juuri jauhettua — ja kiehauttaa nopeasti —", sanoi vanha Margery, kun koko lailla hengästyneenä pääsi portaiden päähän. Sitten hän kääntyi pitkänpuoleiseen, pimeänlaiseen käytävään, jonka lattialla oli paksu matto ja seinillä vanhoja aseita ja tauluja.
"Minne te minua viette, Margery emäntä?" kysyi tohtori koettaen sovittaa astuntansa hänen mukaansa — ottaen askelen, kun hän otti kaksi.