"Rakas ystävä", sanoi Jane, "minä lähdin sokeain maahan loppuviikoksi. Voi, Deryck, minun täytyi. Tämä oli ainoa keino oppiakseni auttamaan häntä kaikissa tuskastuttavissa pikkuseikoissa. Ei minulla ole milloinkaan ollut paljon mielikuvitusta, mutta sen vähänikin olen jo tyhjentänyt. Eikä hän koskaan valita eikä selitä, mikä on vaikeinta. Siksi ainoa keino on kokeilla itse pari päivää. Vanha Margery ja Simpson tietävät tästä ja ovat minulle vallan erinomaisena apuna. Simpson pitää vaaria, että tie on vapaa, kun menemme joko alakertaan tai ulos, sillä siitähän tulisi koko sekamelska, jos me kaksi sokeata menisimme toisiamme päin. Margery auttaa minua kaikessa, missä olen avuton, ja voi, Dicky, te ette voi ajatella, kuinka paljon semmoista on! Ja tämä kauhea, kauhea pimeys — se on kuin mustana verhona aina edessä, toisinaan tuntuen kovalta ja lujalta kuin hiilikaivoksen seinä, toisinaan muuttuen pehmeäksi, pohjattomaksi syvyydeksi — penikulmittain äänetöntä, kauhistuttavaa pimeyttä, kunnes tuntuu siltä kuin täytyisi tupertua siihen, upota ja hukkua. Ja tuosta pimeydestä kuuluu ääniä. Jos ne puhuvat kovaa, sattuvat ne korvaan kuin vasarain kalkatus, ja jos ne kaikuvat hiljaisena epäselvänä muminana, tekevät ne hulluksi, kun ei voi nähdä, mikä ne synnyttää. Ei voi nähdä, että puhujilla on neuloja suussa ja he mumisevat sen vuoksi, tai että he ovat puoliksi vuoteen alla etsimässä jotakin sinne kierinyttä, ja ääni tuntuu sen tähden tulevan jostakin maan alta. Ja kun ei näkemällä saa selkoa asioista, kiusaavat nuo moninaiset äänet. — Voi, ja herätä aamulla samaan pimeyteen, jota koko yön oli kestänyt! Minä olen äsken juuri kokenut, miltä se tuntuu — aloitin tämän pimeydessä-oloni eilen ennen päivällistä — ja vakuutan teille, Deryck, että ihan pelkään huomisaamua. Ajatelkaa, mimmoista mahtanee olla, kun herää aina sillä tavoin, ilman vähintäkään toivoa päivän näkemisestä enää milloinkaan! Ja sitten ruoka-ateriat — —"
"Mitä? Pidättekö te sidettä yhtä mittaa?" Tohtorin ääni kuulosti jännittyneeltä.
"Tietysti", sanoi Jane. "Ja te ette voi kuvitella, mitä nöyryytystä ihminen tuntee, kun hakee ruokaansa pitkin lautasta ja löytää sen sitten pöytäliinalta, tai kun on ihan varma, että oli vielä jäljellä palanen jossakin, mutta lakkaa etsimästä siirtyäkseen toiseen ruokalajiin, ja löytääkin mahdollisesti sen sitten helmastansa. En yhtään ihmettele, ettei poika parka sallinut minun syödä kanssansa. Mutta tämän jälkeen toivon, että hän sallii, ja nyt minä vallan hyvin tiedän, miten minun on tehtävä, jotta hän varsin pian pääsee kaikesta hankaluudesta. Voi, Dicky, minun täytyi tehdä näin! Ei ollut muuta keinoa!"
"Niin kai", sanoi tohtori tyynesti, "teidän täytyi niin tehdä." Jane ei pimeyteensä nähnyt, miten hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän hiljaa lisäsi: "Koska te olitte juuri te, rakas ystävä, niin ei ollutkaan muuta keinoa."
"Kuinka minä olen iloinen, että te ymmärrätte tämän välttämättömyyden, Deryck! Minä niin pelkäsin, että te pitäisitte sitä tarpeettomana tai hullutuksena. Ja sen täytyi tapahtua nyt tai ei ensinkään, sillä minä toivon — jos hän nimittäin antaa anteeksi minulle — että tämä on ainoa loppuviikko, jona minun täytyy olla erossa hänestä. Hyvä poika, luuletteko, että hän antaa anteeksi minulle?"
Oli onni, että Jane oli sokea. Tohtori nielaisi jonkin sanan ja virkkoi sitten: "No, johan nyt vallan, rakas ystävä! Te saatte minut kaipaamaan herttuattaren papukaijaa! Ja minähän en voi olla miksikään hyödyksi, jos Dalmainin varalta kärsivällisyyteni loppuu. Mutta sanokaapa nyt minulle: ettekö tosiaankaan ota välillä pois tuota sidettä?"
"Silloin vain kun pesen kasvoni", vastasi Jane hymyillen. "Luotan niin paljon itseeni, että pari minuuttia voin olla raoittamatta silmiäni. Ja viime yönä, kun pääni kävi niin kovin kuumaksi, etten voinut nukkua, otin pois sen pariksi tunniksi, mutta sidoin takaisin ennen aamunkoittoa."
"Ja aiotte pitää sen aina huomisaamuun asti?"
Jane hymyili hiukan kahdenvaiheilla. Hän ymmärsi, mitä kysymys sisälsi.
"Aina ylihuomen-iltaan asti, rakas poika", vastasi hän hiljaa.