"Mutta Jeanette", huudahti tohtori närkästyneesti. "Tottahan minä saan nähdä teidät, ennen kuin lähden! Rakas tyttö, etteköhän te kokeiluissanne mene tarpeettoman pitkälle?"
"En, en", sanoi Jane kumartuen tohtorin puoleen silmät niin liikuttavalla tavalla sokeiksi tehtyinä. "Ettekö te ymmärrä, hyvä ystävä, että teidän avullanne juuri saan aavistuksen eräästä hänen kovimmista koetuksistaan, sen, kun sitten myöhemmin hänen rakkaimmat ystävänsä tulevat ja menevät ja hän kuulee heidän äänensä, tuntee heidän kosketuksensa, mutta ei näe heidän kasvojaan, muistaa ne vain hämärästi. Deryck, juuri siksi, että on niin kovaa kuulla teidän ääntänne saamatta nähdä teitä, minulle selviää, miten opettavaista tämä on minulle voidakseni helpottaa hänen vaikeuksiansa. Hän ei saa sanoa: 'Voi, mutta tehän näitte hänet, ennen kuin hän lähti!' Minä tahdon voida sanoa: 'Hän tuli ja meni — paras ystäväni — enkä minä nähnyt häntä ensinkään.'"
Tohtori meni ikkunan luo ja seisoi siellä vihellellen hiljakseen.
Jane ymmärsi, että hän koetti tukahduttaa suuttumustaan. Jane odotti
kärsivällisesti. Viheltely taukosi, ja Jane kuuli hänen naurahtavan.
Sitten hän tuli takaisin ja istui Janen viereen.
"Te olette sitten aina ollut itse ihastuttava läpikotaisuus!" sanoi hän. "Ei koskaan mitään puolinaista. Minä pelkään, että minun täytyy taipua."
Jane kurottautui tarttumaan hänen käteensä. "Kas niin, rakas poika", sanoi hän, "nyt te autatte minua. Mutta en minä ikinä aavistanut, että te voitte olla melkein itsekäs."
"Katsokaa, 'se toinen mies' on aina arveluttava pulma", sanoi tohtori. "Me miehet, kesyttömiä otuksia jo luonnostamme, tahdomme aina olla läheisten naistemme ylimpiä valtiaita, ei ainoastaan yhden, vaan kaikkien, joihin katsomme itsellämme olevan jonkinlaista oikeutta, usein perin häikäilemättömän omavaltaista vielä. Sen näette kaikkialla — semmoisia ovat isät tyttärillensä, veljet sisarillensa, ystävät ystävillensä. Kun 'toinen mies' tulee, saamme hänestä aina karvaan palan purtavaksi. Luontoa se on, luullakseni, mutta turmeltunutta luontoa, ja siksi siitä on päästävä. Mutta antakaa minun nyt mennä hakemaan teidän hattunne ja takkinne ja mennään kävelemään nummelle. Ei? Miks'en? Minä etsin usein Flowerin tavaroita, niin että kyllä minä hakea osaan. No niin, kuten tahdotte! Kyllä minä lähetän Margeryn. Mutta älkää viipykö. Ei teidän tarvitse pelätä, että Dalmain kuulee, sillä minä näin hänen äsken juuri reippaasti kävelevän edestakaisin pengermällä, väliin vain kepillänsä koettaen kivikaidetta. Mitä kaikkea te olette jo aikaansaanut! Me saamme paremmassa rauhassa puhella nummella, ja kun minä talutan teitä, voimme kenties havaita yhtä ja toista, mistä teille sittemmin on hyötyä, kun te vuorostanne talutatte 'toista miestä'. Mutta olkaa varovainen, kun menette alas portaita vanhan Margeryn kanssa! Ajatelkaa, jos te kaatuisitte hänen päällensä, Jane! Hän keittää niin erinomaista kahvia!"
Kahdeskymmenesneljäs luku.
MIEHEN NÄKÖKANTA.
Syvä hiljaisuus vallitsi Gleneeshin kirjastossa. Garth ja Deryck istuivat ja polttelivat yhdessä, nauttien hyvänolontunteesta, mikä aina seuraa oivallista ateriaa ja päiväkautista oleskelua raittiissa nummi-ilmassa.
Jane istui yläkerrassa, vapaaehtoisessa pimeydessä, tekemättä mitään, kuunteli vain ja oli erottavinaan alla olevasta huoneesta äänten hyminää, hiljaista keskustelua, toisinaan yhtäjaksoista, toisinaan katkonaista.