"Suokaa anteeksi, hyvä tyttö", vastasi tohtori. "Luultavinta on, että olisitte rientänyt suoraapäätä ensimmäiseen etelään menevään pikajunaan. Oikeastaan en ole vallan varma, olisitteko enää edes pikajunaa odottanut. Melkein jo hengessäni näen jalosukuisen Janen lähtevän asemalta tyhjässä hiilivaunussa. No! Älkää nyt tuolla tavalla rynnätkö ja lähtekö haparoimaan havuneulasia", jatkoi tohtori puhettaan ja painoi Janen takaisin viereensä istumaan. "Astutte vielä kävylle ja syöksytte päistikkaa tuonne rotkoon. Ei kannata koetella putoamisen esimakua."
"Voi, Dicky", huokasi Jane, pisti kätensä tohtorin käsikoukkuun ja painoi sidotut silmänsä karkeata kangasta vasten hänen olalleen, "en ymmärrä, mikä teidän on tänään. Te ette ole hyvä minulle. Olette raastanut sielu parkaani kertomalla kaiken, mitä Garth illalla sanoi, ja tuon kauhistuttavan hyvän muistinne avulla saitte minut melkein kuulemaan hänen äänensä kaikki eri väreetkin. Ja sitten sen sijaan, että lohduttaisitte minua, syytätte, että olen tehnyt väärin, ja jätätte minut täydellisesti oman onneni nojaan."
"Niin — väärin te teitte", sanoi tohtori, "mutta kuka on sanonut, että jätän teidät oman onnenne nojaan. Minä en sanonut, etten tekisi jotakin tänään. Sanoin ainoastaan, etten eilen voinut mitään tehdä. Kun toivotimme toisillemme hyvää yötä, sanoin ajattelevani asiaa ja lausuvani siitä mielipiteeni tänään. Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka minun kävi. Sain silmätä mitä harvinaisimman ja ylevimmän luonteen salaisimpiin kätköihin ja näin, mitä hävityksen jälkiä nainen voi jättää sen miehen elämään, joka häntä rakastaa. Voin vakuuttaa teille, ettei minulla eilisiltana ollut mitään hauskaa ajankulua. Olin tänä aamuna herätessäni kuin raippoja saanut, kuvaannollisesti puhuen."
"Ja mitä te luulette minun tunteneen?" kysyi Jane liikuttavasti.
"Te tunnette yhä olevanne oikeassa — osaksi ainakin", vastasi Deryck. "Ja niin kauan kuin luulette nimeksikään olevanne oikeassa ja pidätte siitä kiinni, on kaikki toivotonta. Aivan yksinkertaisesti teidän on sanottava ilman muuta: 'Tunnustan olleeni väärässä. Voitteko antaa anteeksi?'"
"Mutta menettelinhän parhaani mukaan", sanoi Jane. "Ajattelin häntä ennen itseäni. Olisi ollut paljon helpompaa nauttia olevain hetkien onnesta ja heittää tulevaisuus sattuman varaan."
"Ei tuo nyt ole aivan rehellistä, Jeanette. Ajattelitte ensi sijassa itseänne. Te pelkäsitte sitä tuskaa, jota olisitte tuntenut, jos hänen rakkautensa olisi kylmentynyt tai hänen ihailunsa laimentunut. Kun oikein ajattelee, niin kaikki inhimillinen rakkaus — äidinrakkautta lukuunottamatta — on pohjaltaan itsekästä. Onnellisinta Dalmainille olisi, jos hänen avuton sokeutensa elvyttäisi teissä äidinrakkauden. Silloin itsekkäisyys menisi menojaan."
"Voi minua!" huoahti Jane. "Minä en jaksa, olen ymmällä ja sekaisin tässä hämmentävässä pimeydessä. Ei mikään ole selvää, ei mikään ole oikein. Kun edes näkisin teidän ystävälliset silmänne, rakas poika, ei äänenne kovuus viiltäisi niin kipeästi."
"No mutta, ottakaa pois side ja katsokaa", sanoi tohtori.
"Ei, en tahdo!" huudahti Jane tuimasti. "Olisinko kaiken tämän kestänyt, jotta viime tingassa väsähtäisin?"