Tohtoria värisytti, aivan kuin olisi tyhjän kirkon kylmä ruumiissa kierrellyt. Hän tiesi, kuinka paljon vaikeampaa kaikki oli ollut kuin mitä Garth kertoi. Hän oli jo kuullut kauhean, nöyryyttävän kysymyksen: "Kuinka vanha te olette?" Jane oli sen tunnustanut. Hän tiesi, kuinka ihailevan rakkauden ulkonainen hehku oli sammunut, kun Garthin ajatukset niin äkkiä oli käännetty sisäiseen itsensätutkisteluun. Hän oli tiennyt kaiken tämän. Nyt hänellä oli näkyvä todellisuus edessänsä. Hän näki Janea rakastavan, murtuneen miehen, joka kumarruksissa ja sokeana eli niiden näkyjen ja äänien muistoissa, joita ei mikään lieventävän unhotuksen verho milloinkaan voinut peittää eikä tukahduttaa.
Oli tohtorissakin vikoja, mutta ei samoja kuin Pietarissa. Hän ei koskaan puhunut sen vuoksi, ettei tiennyt, mitä hänen oikein piti sanoa.
Hän kumartui ja laski hyvin sydämellisesti kätensä Garthin olalle.
"Poika raukka", virkkoi hän, "voi, rakas poika raukka!"
Ja sitten he istuivat pitkän aikaa aivan ääneti.
Kahdeskymmenesviides luku.
TOHTORI ANTAA LAUSUNTONSA.
"Niin, te ette siis lainkaan sanonut omaa mielipidettänne? Ette selittänyt mitään? Jätitte hänet siihen uskoon? Voi, Dicky! Ja te olisitte voinut sanoa niin paljon!"
Pyhäaamun hiljaisuudessa olivat Jane ja tohtori polveilevaa jalkatietä pengermän toisesta päästä nousseet kuusimetsässä olevalle aukeamalle. Kaksi lähekkäin kaatunutta puuta tarjosi heille sopivat istuinsijat keskellä auringonpaistetta ja vielä niin, että he saivat nauttia suurenmoisesta näköalasta, mikä avautui syvälle rotkoon, yli laakson ja kauaksi punertavien kukkuloiden taakse. Tohtori opasti Janen päivänpaisteisemmalle rungolle ja istui hänen viereensä. Sitten hän tyynesti ja täsmällisesti selosti eilisiltaisen keskustelun.
"En lausunut mitään mielipidettä. En selittänyt mitään. Annoin hänen pitää omat luulonsa, sillä se on ainoa keino pysyttää teidät sillä korkealla jalustalla, minne hän on teidät asettanut. Osoittakaa tai otaksukaa käytökseenne jokin muu syy kuin teidän melkein lapsellinen ihmisten ja asioitten tuntemisenpuutteenne, niin te sieltä putoatte, Jane parkani, ja putoattekin pahasti. Minä en kädelläni teitä sieltä suinpäin alas töyttää. Kuten sanoitte minä olisin voinut paljonkin sanoa, mutta ikäni olisin sitä kukaties myös saanut katua."
"Hänen syliinsä olisin pudonnut", sanoi Jane välittömästi, "ja siinä olisin mieluummin kuin millään jalustoilla."