"Pian sen jälkeen erosimme kolmeksi päiväksi", jatkoi Garth, "ja tapasimme jälleen eräällä toisella maatilalla, missä oli paljon muitakin vieraita. Siellä oli myös eräs seurakauden kaunottarista, ja yleisesti ja vallan kaihtamatta mainittiin meidän nimemme aina yhdessä, ja kun hänkin — 'ainoa oikea' — puhui jotakin sen suuntaista minulle ja kun noina kolmena loppumattoman pitkänä päivänä tuntemani tyhjyys oli ollut vallan kauheata, päätin viipymättä puhua hänelle. Pyysin häntä tulemaan pengermälle samana iltana. Olimme kahden. Oli kuutamoinen ilta."
Pitkä vaitiolo. Tohtori ei keskeyttänyt sitä. Hän tiesi, että hänen ystävänsä nyt hengessään uudelleen eli asioissa, joista ei mies puhu toiselle miehelle.
Viimein sanoi Garth yksinkertaisesti: "Minä puhuin hänelle."
Tohtori ei virkkanut mitään, hän muisti elävästi, miten Jane oli sanonut: "Sitten — se tapahtui", kun hän oli ennättänyt tähän kohtaan. Äänettömyyttä kesti vielä tuokion. Garth uneksui muistojen kuutamossa, tohtori paikkaili hätimiten Janen kuvausta. Sitten alakuloinen nuori ääni jatkoi:
"Luulin hänen täydellisesti ymmärtäneen minut. Sittemmin huomasin, ettei hän ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hänen menettelystänsä päätin, että olin voittanut hänet, että hänen suuri rakkautensa omaksui minut, niinkuin minun rakkauteni ympäröi hänet kokonaan. Syy ei ollut hänen, oi, ei, ei, hän vain ei käsittänyt, ei voinut käsittää, mitä hänen vähäisinkin kosketuksensa merkitsi minulle. Hänen elämäänsä ei ollut toinenkaan mies päässyt tunkeutumaan, sen verran tiesin erehtymättömän vaistoni avulla ja myös hänen omista puheistaan. Olen toisinaan ajatellut, että hänellä lienee aivan nuorena tyttösenä ollut joku ihanne, johon hän myöhemmin on verrannut kaikkia, ja kun nämä eivät kestä sitä vertailua, pitää hän heidät tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta, jos olen oikeassa, on mies ollut sokea hullu, joka ei ole älynnyt, mikä korvaamaton rakkaus olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hän vain olisi koettanut voittaa sitä. Sillä minä olen varma, että siihen iltaan asti miehen rakkaus ei ollut milloinkaan täyteen leimuunsa puhjenneena ympäröinyt häntä. Hän ei ollut milloinkaan noin valtaansa kiehtovana saanut tuntea miehen tulista, sanatonta, selittämätöntä, rajatonta tarvetta saada omistaa hänet. Luoja tietää, minä luulin hänen ymmärtäneen ja suostuneen, eikä hän ymmärtänyt vähääkään, koetti vain olla osaaottavainen ja ystävällinen."
Tohtori muutti asentoa, heitti toisen jalkansa toiselle ja katsoi tutkivasti sokean kasvoihin. Ei hän ollut odottanut, että se, mitä hänelle nyt uskoi 'toinen mies' tekisi hänelle näin kipeätä.
"Oletteko varma siitä?" kysyi hän hiukan äreästi.
"Aivan varma", sanoi Garth. "Kuulkaa. Kutsuin häntä siksi — mikä hän oli minulle silloin juuri, minkä toivoin hänen eteenkinpäin olevan, mikä hän yhä on, mitä minuun tulee, ja on myös oleva kuolemaani asti. Se sana — ei, kaksi niitä oli — ne sanat saivat hänet ymmärtämään. Nyt se kyllä on minulle selvänä. Hän nousi äkkiä ja työnsi minut luotaan. Hän sanoi, että minun täytyi suoda hänelle kaksitoista tuntia ajatusaikaa ja lupasi tulla seuraavana aamuna kylän kirkkoon antamaan minulle vastauksensa. Brand, te voitte pitää minua hulluna, mutta ette niin suurena hölmönä kuin minä itse nyt pidän itseäni. Olin niin ehdottoman varma, että hän oli minun, niin varma, että kun hän tuli ja me olimme kahden Herran huoneessa, en minä rakastuneen ihailijan tavoin, levottomana, kiireesti rientänyt häntä vastaan, vaan käskin hänen tulla minun luokseni alttarin luo, aivan kuin olisin ollut hänen miehensä ja minulla olisi ollut oikeus käskeä häntä. Hän tuli ja ikään kuin täyttääkseni mieluisan muodollisuuden vain ennen kuin painoin hänet syliini, kysyin hänen vastaustansa. Se oli: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa.'"
Garthin ääni tarttui kurkkuun viime sanoissa. Hänen päänsä oli vaipunut käsiin. Hän oli ennättänyt siihen kohtaan, mihin useimmat asiat hänestä päättyivät, mistä asti kaikki lakkasi olemasta sellaista, kuin oli ennen ollut.
Huone tuntui oudon hiljaiselta. Intoutuneessa äänessä purkautui rakkautta, toivoa ja kaihoa; siinä ilmeni sielu, jonka todellinen kauneudenrakkaus teki ikuisesti nuoreksi, sydän, jonka korkeat ihanteet olivat pitäneet erillään kaikesta alhaisesta rakkauden leikittelystä, mutta joka tulivuoren voimaisena purkautui, kun oikea rakkaus lopulta sen tapasi.