"Sievä nainen?" matki Garth hämillään. "Taivasten tekijä, ei! Kaunis?
Siinä sitä ollaan, kautta kunniani, en osaa sanoa."
"Minä tarkoitan, olisitteko tahtonut maalata hänet?"
"Minä olen maalannut hänet", sanoi Garth hiljaa, äänissä liikuttavan hellä väre, ja "molemmat hänen kuvansa, vaikka maalasinkin ne lopen alakuloisena ja muistista vain, ovat parhaat kaikista aikaansaannoksistani. Ei kenenkään muun silmät, paitsi omani ole nähneet niitä, eivätkä näe, paitsi hänen, jolle minun täytyy uskoa niiden hakeminen ja jota minun täytyy myös pyytää tuomaan ne minun hävitettävikseni."
"Ja kuka se on —?" uteli tohtori.
"Sisar Rosemary Gray", sanoi Garth.
Tohtori potkaisi halkoa, ja valkea leimahti iloisesti. "Kyllä valintanne hyvä on", sanoi hän ja hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, jotta ei kasvoilla ilakoiva hymy ilmennyt hänen äänessänsä. "Sisar Rosemary osaa kyllä pitää asioita takanansa. Hyvä on. Ja niin saamme pitää siis tuota 'ainoata oikeata' kauniina?"
Mutta Garth näytti hämilliseltä. "En minä tiedä," vastasi hän verkalleen. "En voi katsella häntä muiden silmin. Minä näin hänet tuona valoisana hetkenä siinä järjestyksessä, jonka Sana mainitsee: hengen, sielun ja ruumiin. Hänen henkensä oli puhdas ja ihana, hänen sielunsa kaunis, ylevä ja naisellinen, niin että ruumis, joka oli niiden asuntona, pääsi niiden ihanuudesta osalliseksi ja kävi minulle sanoin selittämättömän rakkaaksi."
"Ymmärrän sen", sanoi tohtori hiljaa. "Niin, rakas ystäväni, minä ymmärrän sen." (Jane, Jane! Olit silloin sokea, vaikkei ollut sidettä silmilläsi!)
"Kului muutamia ihania päiviä", jatkoi Garth. "Huomaan nyt silloin eläneeni siinä oman varmuuteni onnessa, että hän oli se 'ainoa oikea'. Minusta se oli niin selvää, suloista ja ihmeellistä, ettei mieleeni juolahtanutkaan, ettei se olisi ollut yhtä selvää hänestäkin. Me lauloimme ja soitimme yhdessä, omaksi ratoksemme, puhelimme ihmisistä, sen tähden että oli hauskaa puhella, me iloitsimme toistemme mielipiteistä ja katsantokannoista ja annoimme arvoa niille, mutta emme puhuneet itsestämme, sillä me tunsimme — ainakin minä tunsin ja, Jumala tietää, luulin hänenkin tunteneen. Joka kerta kun näin hänet, tuntui hän minusta yhä jalommalta ja ihanammalta. Moni pikkuseikka, jota en ollut ymmärtänyt siihen asti, valkeni minulle nyt. Me nuoret miehet, jotka kaikki järjestään ihailimme häntä, laskimme silti aina toisinaan pilaa siitä, että hän käytti kovia kauluksia, kaulussaappaita ja lyhyitä hameita, että hän lyödä läimäytti sääreensä ratsupiiskalla ja korjasi puuta uunissa kenkänsä kärjellä. Sen illan jälkeen minulle selvisi, että kaikki tämä oli vain verho, jonka taakse hän piilotti valiohienon naisellisuutensa, sillä se oli syvällisempää laatua kuin ainoakaan mies, joka ei ollut nähnyt häntä pintaa syvemmältä, saattoi ymmärtää tai edes aavistaa. Ja kun hän illalla hienossa, vartalonmyötäisessä mustassa puvussa tuli seurusteluhuoneeseen, povella runsaasti pehmeitä vanhoja pitsejä, jotka kohoilivat hänen jalon, hellän sydämensä sykinnästä, voi, silloin minun sieluni riemuitsi ja minun silmäni täyttyivät ihastuksen kyllyydestä! Näin hänet sellaisena, jommoisena koko päivän olin tiennyt hänen olevan — ylvään ja suloisen naisellisena."
"Eikö hän tosiaankaan itse huomaa, kuinka tämä hänen sanoin maalaamansa kuva on Janen näköinen; ei voisi erehtyä", mietti tohtori.