"Teen sen niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin voin", alkoi Garth. "Ja ymmärrätte, että on yksityiskohtia, joita ei kukaan mainitsisi. — Olin tuntenut hänet monta vuotta, seurustelimme samoissa perheissä ja tapasimme usein kaikenlaisissa tilaisuuksissa, missä yleensä samoihin piireihin kuuluvat tapaavat toisensa. Olin aina pitänyt hänestä, viihdyin hänen seurassansa, annoin arvoa hänen mielipiteillensä ja niin edespäin. Hän oli oikein hyvä ystävä ja seuratoveri minulle — ja monelle muulle nuorelle miehelle myöskin. Mutta ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt ruveta liehittelemään häntä. Hän olisi nauranut kaikille niille typeryyksille, joita ladellaan tavallisille naisille. Jos hänelle olisi lähettänyt kukkia povelle pistettäviksi, olisi hän asettanut ne maljakkoon ja ihmetellyt, kenelle ne oikeastaan mahtoivat olla aiotut. Hän tanssi hyvin ja ratsasti hyvin, mutta tanssittajan täytyi olla taitava, muuten hän sai pian tuntea, että tanssitettava se ohjasikin häntä pyörivien parien vilinässä, ja miehen, joka halusi lähteä ratsastamaan hänen kanssansa, ei auttanut arkailla, tuli vastaan mikä aita tai este tahansa. Vaikka en tosin nähnyt häntä milloinkaan metsästysretkiltä, sillä hän rakasti elämää ja kaikkea elävää niin, ettei kaiketi voinut ottaa osaa niihin. Oli aina hauskaa tavata häntä vieraisilla tai kutsuissa, vaikkei itsekään tietänyt mistä syystä. Häntä on aivan mahdoton kuvata. Hän oli — niin, hän oli —"

Tohtori näki Garthin huulilla pyörivän: "vain Jane", ja tiesi myös hyvin, kuinka vaillinaisesti millään laatusanalla voi korvata tätä nimeä. Hän ei tahtonut, että Garthin vuolaana alkanut luottamus pääsisi tyrehtymään, niin että hän täydensi lauseen: "Vain sitä oikeata lajia. Niin, minä ymmärrän. No?"

"Minussa oli sokean hullun vikaa, usein ja paljonkin", jatkoi innokas, nuortea ääni. "Ajattelin ainoastaan naisten ulkomuotoa. Kaikki kauniit naiset — olivat he minkäkaltaisia tahansa — hurmasivat minut hetkeksi. En ajatellut naimisiinmenoa, halusin ainoastaan maalata heidän kuvansa. Heidän äitinsä, tätinsä ja muut seurapiirin vanhat arvon naiset otaksuivat tavallisesti, että minä ajattelin avioliittoa, mutta nuoret itse tiesivät paremmin. Enkä minä luule, että tämän matoisen maan pinnalla vaeltaa ainoatakaan nuorta naista, joka voisi syyttää minua suoranaisesta kosiskelemisesta. Ihailin heidän kauneuttaan, ja sen he tiesivät ja tiesivät myös, että siihen minun ihailuni pysähtyikin. Ne olivat hauskoja kokemuksia aikoinaan ja johtivat usein myöhemmin oikein hyviin avioliittoihin. Pauline Listeria pidettiin minun nimissäni kokonaista pari seurakautta, mutta hänkin meni sitten myöhemmin naimisiin sen saman miehen kanssa, jonka kartanon vanhoilla portailla hän seisoi, kun hänet maalasin. Kuinka en minä itse joutunut kenenkään pauloihin? Heitä oli liian monta, luullakseni. Sitä paitsi, viehätys oli niin pinnallista. Puhuakseni oikein suoraan: ainoa, jonka kauneus tuotti todellakin minulle sydämenahdistusta, oli rouva Brand. Mutta kun olin saanut hänet maalatuksi ja koko maailma oli nähnyt hänen ihanuutensa, olin tyytyväinen. En minä muuta naisilta pyytänytkään kuin saada maalata heidät ja vaadin ainoastaan, että he olisivat soveliaita maalattavaksi. Enhän minä voinut tätä selittää kaikille aviomiehille, äideille ja muille kaitsijoille, mutta naiset itse sen kyllä älysivät aika hyvin. Ja kun nyt näin istun pimeydessäni, ei herää ainoatakaan muistoa, mistä tässä suhteessa soimaisin itseäni."

"Kelpo poika", virkkoi Deryck Brand nauraen. "Kylläpä teitä sitten on aika tavalla väärinymmärretty, mutta minä uskon teitä."

"Näettehän", jatkoi Garth, "kun kaikki tämä oli niin pinnallista, ei se koskenut syvemmälle. Ainoat naiset, jotka oikein tunsin, olivat äitini, joka kuoli ollessani yhdeksäntoista, ja Margery Graem, jota aina sekä kotiin tullessani että kotoa lähtiessäni syleilin ja syleilen, kunnes painan viimeisen suudelman hänen vanhoille kasvoillensa, kun hän lepää arkussansa, tai hän hoivaa minut levolle omaani. Nämä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset siteet ovat elämän lujimpia ja pyhimpiä. Niin olivat asiat aina erääseen kesäkuun iltaan asti muutamia vuosia sitten. — Hän — 'ainoa oikea' — ja minä olimme vieraisilla eräällä kauniilla vanhalla maatilalla. Eräänä iltana puhelimme hyvin tuttavallisesti ja avomielisesti, mutta aivan sattumalta. Yhtä vähän ajattelin pyytää häntä vaimokseni kuin kosia Margeryä. Silloin — tapahtui jotakin — en voi kertoa sitä, sillä siitä pääsisitte selville, kuka hän on. Mutta se, mitä tapahtui, paljasti parissa ihmeellisessä hetkessä hänessä olevan naisen minulle: vaimon, äidin, hänen voimansa, hänen hellyytensä, hänen rehellisen ja puhtaan sielunsa koko kallisarvoisen ihanuuden. Nuo muutamat tuokiot saivat minut isoamaan häntä niin, ettei mikään voinut eikä voi isoamistani tyydyttää, ennen kuin seison hänen rinnallansa tuolla kultaisessa kaupungissa, missä ei enää isota, ei janota, missä ei enää ole pimeyttä, ei auringon, ei kuun, ei kynttiläin tarvista, Jumalan kirkkaus sitä valaisee; siellä ei enää ole surua, ei tuskia, sillä ne kaikki ovat jo menneitä."

Sokean kasvot loistivat takkatulen valossa. Kun Garth näin loi silmänsä menneihin, ilmestyi myös näkyjä tulevaisuudesta.

Tohtori istui aivan hiljaa ja katseli näkyjen haihtumista Sitten hän sanoi: "No, ja —?"

"Niin", jatkoi varjosta kuuluva nuori ääni sävyllänsä ilmaisten, että oli joutunut takaisin tänne maan päälle ja havainnut sen murheiden asuinsijaksi. "En hetkeäkään epäillyt, mikä minun oli. Tunsin rakastavani häntä; tunsin haluavani hänet omakseni; tunsin, että hänen läsnäolonsa merkitsi minulle päivää, hänen poissaolonsa koleata yötä, ja jokainen päivä oli silloin kirkas, sillä hän oli siellä."

Garth pysähtyi hengähtääkseen ja viivähtääkseen hetkisen menneiden hiljaisessa muistelemisessa.

Tohtori kysäisi yhtäkkiä selvään ja suorasti: "Oliko hän sievä nainen?
Kaunis?"