Garth harkitsi tätä aivan kuin shakinpelaaja mahdollisia siirtojansa. Voisiko hän kertoa kyllin selvästi, jotta asia todella valkenisi, eikä kuitenkaan vähinkään viite johtaisi epäilemään Janea siksi 'ainoaksi oikeaksi'.
Jos tohtori olisi sanallakaan kehoittanut tai udellut, olisi Garth päättänyt olla puhumatta. Mutta tohtori oli vaiti. Hän kumartui, otti hiilihangon ja kohensi erityisen huolellisesti ja säännönmukaisesti tulta. Hän pani pihkaisen halon loimuavaan valkeaan ja vihelteli hiljakseen 'Veni Creator Spirituksen' loppusäkeitä.
Garth, taistellen omaa sisäistä taisteluaan, ei tarkannut ulkoapäin tulevia ääniä eikä käsittänyt, miksi nämä sanat näin ratkaisevana hetkenä juuri olivat niin itsepintaisesti tulleet hänen mieleensä:
"Pois kateet poista, rauha suo.
Sun ohjaukses' turvan tuo."
Hän piti niitä enteenä. Ne ratkaisivat vaa'assa.
"Brand", sanoi hän, "jos minä nyt teidän ystävällisestä kehoituksestanne huojennan mieltäni uskomalla teille asiani, lupaatteko, että ette koetakaan arvata, kuka on tuo 'ainoa oikea'?"
Tohtori hymyili; ja hymyä oli hänen äänessäänkin kun hän vastasi, ja se yhä lisäsi Garthin turvallisuuden tunnetta.
"Ystäväni", sanoi hän, "en koskaan koeta arvailla ihmisten salaisuuksia. Se on jonkinlaista henkistä huvittelua, joka ei miellytä minua eikä niin sanoakseni anna minulle mitään. Jos ne tunnen jo ennestään, ei minun tarvitse arvailla. Ellen tunne niitä ja niiden omistajat haluavat kätkeä ne minulta, voisin yhtä hyvin ajatella varastavani heiltä heidän kukkaronsa kuin urkkivani heidän salaisuuksiaan."
"Kiitos", sanoi Garth. "Itse puolestani en välitä, mitä tiedätte. Mutta velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ettei hänen nimeänsä mainita."
"Ehdottomasti", sanoi tohtori. "Paitsi jos hän itse tahtoo sen ilmaista; muuten 'ainoan oikean' nimi pysyy ainiaan salaisuutena. Jatkakaa, hyvä mies. Minä en keskeytä."