"Ehdottomasti", vastasi tohtori tyynen vakuuttavasti. "Jos erotettaisiin kaikki sellaiset asiat kuin rahat, maaomaisuudet, arvot, tuttavuussuhteet, ulkonaiset viehätykset — toisin sanoen toisensa pelkkien ulkonaisten etujen ihailu, mikä lopulta oikeastaan onkin vain vertailevaa anatomiaa; jos voitaisiin asettaa mies ja nainen, vapaina kaikista näistä yhteiskunnallisista ja tavanmukaisista rajoituksista, henkiseen Eedeniin näkemään toisensa kasvoista kasvoihin, ilman teennäisyyttä ja sovinnaisuutta, sielu sielua vastaan, alastomina ja vailla turhaa häpeämistä, ja jos nainen sellaisissakin olosuhteissa on miehen mieleinen, niin että kaikki, mitä miehessä on jalointa, yhtyy huutamaan: Hän on 'se ainoa oikea!' silloin, niin silloin, väitän minä, on mies varmasti myös naisen 'ainoa oikea'; mutta miehellä täytyy olla itseluottamusta osoittaakseen sen naiselle. Miehen tämä tietoisuus valtaa ilmestyksen tavoin, naiselle se valkenee vähitellen kuin sarastava päivä."
"Oi, Jumalani", kuiskasi Garth murtuneesti, "juuri niin se oli. Eedenin yrttitarha, sielu sielua vastassa, ilman ehtoja, ei mitään pelkoa, ei mitään salattavaa. Minä tunsin, että hän oli minun vaimoni, nimitin häntä siksi. Ja seuraavana aamuna hän sanoi minua 'nuoreksi pojaksi', jota hän ei voinut ajatellakaan ottavansa puolisokseen. Niin että mitä teidän hullu teorianne merkitsee, Brand?"
"Pitää paikkansa", vastasi tohtori tyynesti. "Eeva säikähtyi onnensa suuruutta, epäili itseänsä, peläten pettävänsä miehen ihanteen, pakeni Aatamia ja piiloutui paratiisin puitten sekaan. Älkää puhuko hulluista teorioista, poikaseni. Aatami todella hullu oli, kun ei paikalla lähtenyt tavoittamaan häntä kiinni."
Garth istui etukumarassa, lujasti puristaen käsillään tuolin sivunojia.
Tuo tyyni, tasainen ääni sai hänet epäilemään, mahtoiko hänen käsityksensä asemasta ollakaan oikea. Tämä tapahtui ensi kerran hänen lähdettyänsä Shenstonen kirkosta kolme vuotta takaperin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja kun valo sattui niihin, näki tohtori hikipisaroiden helmeilevän hänen otsallansa.
"Voi, Brand", virkkoi hän, "minä olen sokea. Olkaa armollinen! Kaikki on niin vaikeata näin sokeana."
Tohtori mietti. Jos hänen sairaanhoitajattarensa ja oppilaansa olisivat sillä haavaa nähneet hänen kasvojensa ilmeen, olisivat he sanoneet, että hän oli ryhtymäisillään kovin vaikeaan ja hengenvaaralliseen leikkaukseen, missä pienimmästäkin veitsen luiskahduksesta olisi kuolema seurauksena sairaalle. He olisivat olleetkin oikeassa, sillä kahden ihmisen koko tulevaisuus oli kysymyksessä. Se riippui tänä ratkaisevana hetkenä tykkänään tohtorin käden lujuudesta ja myös hellävaraisuudesta. Noita kalpeita, äärimmäisen tuskan jännittämiä kasvoja, joita nyt tulennos valaisi, noita niin liikuttavasti vetoavia sanoja: 'Brand, minä olen sokea', ei tohtori ollut ottanut lukuun laskelmissansa. Hän ei voinut heltymättä nähdä tätä 'toista miestä'. Mutta ajatellessaan sitä kärsivällistä olentoa, joka silmät siteissä, toivon ja epätoivon vaiheilla istui yläkerrassa, kurottaen rakkaita, avuttomia käsiänsä häntä kohden, terästyivät hänen hermonsa. Hän siirsi katseensa tulennokseen. "Tosin te olette sokea, mutta en soisi teidän olevan hullun", sanoi tohtori tyynesti.
"Olenko minä — olinko minä — hullu?" kysyi Garth.
"Mitenkä minä voin sen päättää?" vastasi tohtori. "Kertokaa minulle koko asia sellaisena kuin se teistä näyttää, minä sanon sitten oman mielipiteeni." Hänen puheensa oli niin perin pohjin levollista ja suorasukaista, että se vaikutti tyynnyttävästi Garthiinkin ja herätti hänessä turvallisuutta. Tohtori olisi yhtä hyvin voinut puhua tulehtuneesta kurkusta tai mahdollisesta lonkkaviasta.
Garth nojasi tuolinsa selkämystään, pisti kätensä povitaskuunsa ja koetti erästä kirjettä, joka oli siellä. Uskaltaisikohan hän? Voisikohan hän kerran edes, lohtua saadakseen, puhua surustansa miehelle, johon hän saattoi täysin luottaa, niin ettei tämä, joka tunsi naisen niin läheisesti, mitenkään pääsisi selville, kenestä oli kysymys.