Jane hymyili. "Tuntui kyllä", sanoi sisar Rosemary, "mutta halusin kokea, kuinka kovaa se oli."
"Tuntee niin kauheata tyhjyyttä, eikö niin?" sanoi Garth.
"Niin. Melkein toivoo, ettei ystävä olisi tullutkaan."
"Voi —". Garthin syvässä huokauksessa oli tyytyväistä ymmärtämystä, ja tuo uljas sydän, joka viimeiseen asti oli jaksanut kantaa sidettä, tunsi saaneensa liiankin suuren palkan.
"Entä ruoka-ateriat", sanoi sisar Rosemary nauraen. "Ne vasta ilkeän kiusallisia ovat, eikö niin?"
"Ovat, tietysti; olen unohtanut, että te sen nyt ymmärrätte. En voinut selittää sitä, miksi söin yksikseni. Tiedättehän sen haun ja kopeloimisen?"
"Kyllä", sanoi sisar Rosemary, "ja tavallinen loppu on kuitenkin se, että takaa-ajettu esine on tiessään, kunnes jälkeenpäin itsestään ilmestyy! Mutta, herra Dalmain, olen keksinyt monta helpottavaa apukeinoa. Jos suostutte aterioimaan minun kanssani pienessä pöydässä, saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki käy. Ja sitten myöhemmin, jos minä vielä olen täällä, kun teillä rupeaa käymään vieraita, teidän täytyy antaa minun istua vasemmalla puolellanne, ja kaikki pienet avunantoni tapahtuvat niin sivumennen, ettei niitä kukaan huomaakaan."
"Kiitos!" sanoi Garth. "Olen sanomattoman kiitollinen. Usein on tullut mieleeni eräs tuhma leikki, jota Overdenessa leikimme jälkiruokaa syödessä, kun meitä oli oikein vallaton ja iloinen seura koolla. Tunnetteko vanhan Meldrumin herttuattaren? Joka tapauksessa olette kai kuullut hänestä? Aivan oikein, tietysti, tohtori Deryckhän tuntee hänet. Herttuatar kutsui kerran hänet papukaijaansa katsomaan. Hän ei maininnut linnusta mitään puhelimessa, ja tohtori Deryck, luullen herttuattaren häntä tarvitsevan, jäi pois eräästä hyvin tärkeästä kokouksesta ja lähti heti paikalle. Onneksi oli herttuatar silloin kaupunkiasunnossaan. Ei silti, samoin hän olisi tehnyt, vaikka olisi ollut Overdenessakin. Soisin, että olisitte joskus ollut Overdenessa. Herttuatar pitää mainion hauskoja kutsuja, jolloin henkilöt, jotka todella viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisensa. Siellä heidät majoitetaan, syötetään ja ruokitaan, pidetään hyvänä, ja kukin saa tehdä ihan mitä haluaa, herttuattaren vaellellessa ulos ja sisälle eriskummaisine elukkoineen ja lintuineen, tuoden hauskuutta ja viihtymystä, minne vain tuleekin. Viime kerralla, kun olin siellä, oli hänellä tapana aina iltaisin, päivällisen jälkeen, päästää vierashuoneeseen kuusi Egyptistä tuotua hyppyrottaa, hirveän hauskoja pikkuelukoita, aivan kuin pienoiskokoisia kenguruja. Ne hyppelehtivät pitkin huonetta takajaloillaan pelästyttäen muutama naisia puolikuoliaiksi piiloutumalla heidän pukunsa helmoihin, ja nuoria palvelijoita, niin että nämä pudottivat tarjottimensa kahvikuppeineen päivineen. Hänen viimeinen löytönsä on tukaani — etelä-amerikkalainen lintu, jonka nokka on kuin banaani ja ääni kuin vanhan hengenhätäisen lampaan. Mutta Tommy, punainen papukaija, on ylimmäinen suosikki, ja minun täytyy myöntää, että se on viisaampi ja ymmärtäväisempi kuin luulisikaan.
"No niin, Overdenessa me usein leikimme ajattelematonta leikkiä muskottirypäleillä. Me panimme jokainen viisi marjaa määrätyn välimatkan päähän lautasemme ympärille, sitten suljimme silmämme ja yritimme tavoitella niitä haarukkaamme. Kuka ensimmäiseksi sai ne kiinni ja syödyksi, pääsi voittajaksi. Herttuatar ei ottanut milloinkaan siihen osaa. Hän istui mieluummin sovintotuomarina ja huusi varoittavasti, jos joku yritti salaa tirkistellä. Neiti Champion ja minä — hän on herttuattaren sisarentytär, kuten ehkä tiedätte — leikimme aina rehellisesti, mutta melkein aina me sitten myöskin hävisimme surkeasti."
"Niinkö", sanoi sisar Rosemary. "Tunnen sen leikin ja muistelin sitä kerran, kun sidesilmäisenä aterioin."