Sisar Rosemary otti avaimen, nousi ja meni pianon luo, jonka avasi. Sitten hän veti kireälle punaisen rihman, jota myöten Garth osasi soittokoneen luo.
"Istukaa ja soittakaa", sanoi hän, "sillä aikaa kun minä olen toimittamassa asiaanne. Mutta sanokaa minulle eräs asia. Tehän tiedätte, kuinka suuresti teidän teoksenne kiinnostavat minua. Toivotteko te minun vain vilkaisevan niihin sen verran, että löydän ne, vai saanko oikein katsella niitä työhuoneen kauniissa valaistuksessa? Saatte olla varma, että teen aivan kuten toivotte."
Taiteilija Garth ei voinut vastustaa tätä pyyntöä, joka tarkoitti hänen teostensa katselemista ja ihailemista. "Saattehan te tietysti katsella niitä, jos haluatte", sanoi hän. "Ne ovat ehdottomasti parhaat työni, vaikka maalasinkin ne ulkomuistista vain. Minulla on — tarkoitan tietysti minulla oli ennen tapana usein niin tehdä. Eivätkä ne suinkaan ole mitään mielikuvia. Maalasin tarkalleen mitä näin — ainakin mitä naisen kasvoihin ja koko olentoon tulee. Ja niissä koko taulun sisältö onkin. Muu on vain täytteenä."
Hän nousi ja meni pianon luo. Hänen sormensa harhailivat koskettimilla, loihtien hiljaa kuuluville "Veni, Creator Spirituksen" sointuja.
Sisar Rosemary meni ovea kohden. "Mitenkä minä ne tunnen?" kysyi hän ja odotti.
"Venin" soinnut laantuivat hiljaiseksi hyminäksi. Garthin ääni kuului selvänä ja kirkkaana pianon luota, aivan kuin hän olisi lausunut jotakin itse hiljaa säestäen.
"Nainen ja mies… kahden eräässä puistossa, mutta ympäristö on vain hahmoiteltu. Nainen on iltapuvussa, pehmeässä mustassa puvussa, jossa on laahustin ja pitsejä povella. Sen nimi on: 'Vaimo.'"
"Entä toinen?"
"Sama nainen, sama ympäristö, mutta ei miestä nyt tällä erää. Ei siihen tarvitse maalata miestä, sillä nyt hän on aina — näkyvänä tai näkymättömänä — hänen luonaan. Sylissään nainen pitää" — pianon sävelet vaikenivat, huoneessa oli aivan hiljaista — "pientä lasta. Taulun nimi on 'Äiti.'"
"Venin" sävelet yltyivät pauhaavaksi rukoukseksi: