"Pois kateet poista, rauha suo!"
ja ovi painui kiinni sisar Rosemaryn mentyä.
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
TAITEILIJAN TYÖHUONEESSA.
Jane nousi Garthin työhuoneeseen, avasi oven ja astuttuaan sisälle veti sen kiinni jäljestänsä.
Ilta-aurinko paistoi länsi-ikkunasta, hohdollaan kohottaen silkkiverhojen ja -varjostimien upeutta, japanilaisen koruompeleen sinipunervan vistarian väriloistoa samoin kuin tummanpurppuraiselta pohjalta erottuvan kultaisen, omaan loputtoman pitkään pyrstöönsä kietoutuneen Kiinan lohikäärmeenkin, jolla oli käyristyneitä kynsiä sekä mahdollisissa että mahdottomissa kohdin.
Jane oli käynyt jo monta kertaa Garthin työhuoneessa, mutta aina kiireesti hakemassa jotakin, Garthin innokkaasti odottaessa alhaalla, niin ettei hänen ollut sopinut viivähtää. Margeryllä oli toinen avain, sillä hän kävi joka päivä siellä itse avaamassa ikkunat, hellävaroen tomuttamassa kaikki arvokkaimmat taideteokset ja yleensä katsomassa, että kaikki oli samanlaisessa kunnossa kuin silloinkin, kun isännän kerkeät silmät vielä voivat tarkastella ympärillensä. Mutta avain oli aina Margeryn avainkimpussa, eikä Jane mielellänsä pyytänyt lupaa, olisi kenties vielä saanut kieltävän vastauksen. Nyt hänellä oli aikaa; ja hän istui matalaan ja syvään, tyynyillä hyvin mukavaksi verhoiltuun korituoliin. Se olikin kuin tehty häntä varten, käsille, polville ja jaloille oli mukavaa nojaa, niin että hän arveli kaikkien muitten tuolien vastaisuudessa aivan varmaan tuntuvan epämukavilta tämän rinnalla. Juuri samoin tahtoi hänkin sopia rakastamallensa olennolle! Olla joka suhteessa niin sopiva hänelle, että hänen läheisyytensä olisi hänelle ainaisen voiman, levon ja lohdutuksen lähteenä.
Hän katseli ympärilleen. Kaikki oli niin Garthin mukaista; joka pikkuseikka erinomaista; joka värivivahdus kohotti toista ja kohosi siten itse. Valoa tuli sekä katosta että ikkunoista; telineitä kaikenlaatuisia ja -kokoisia, tyhjää, missä tilaa ja ehdotonta tomuttomuutta tarvittiin, upeata mukavuutta uunin ympärillä; sopissa ja nurkissa; kaikki oli erinomaista. Ja yksinkertaiset, ruskeat seinäpaperit olivat kauniit, rauhalliset väriltään, ilman punaisen tai keltaisen vivahdusta, puhtaasti pähkinänruskeat. Eräillä telineillä, lähellä kauimmaista ikkunaa, oli keskeneräinen maalaus; värilautanen ja sivellin olivat vieressä, siinä mihin Garth oli ne jättänyt lähtiessänsä ulos eräänä aamuna kolme vuotta sitten, jolloin hän hyppäsi aidan yli pelastaakseen pienen eläinraukan tarpeettomista kärsimyksistä, mutta syöksyen itse mitä suurimpaan tuskaan ja onnettomuuteen.
Jane nousi ja tarkasteli kaikenmoisia merkillisiä pikkuesineitä, joita oli uuninreunuksella. Erikoisesti kiintyi hänen huomionsa pieneen ja hyvinvoipaan pronssiseen karhuun, joka samalla sekä tanakasti että keveästi ja luontevasti istui takakäpälillään, puristaen etukäpälillään pronssista pylvästä, pää käännettynä sivullepäin, pienet, anovat silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin. Kahleista, joilla se oli sidottu pylvääseen, näki, että se oli vanki ja mahdollisesti myös vihainen. Jane arvasi heti, että sen päätä voi nostaa ja ruumista käyttää tulitikkusäiliönä, mutta oli myös varma, että jos hän sitä nostaisi, ei sisältä mitään tikkuja löytäisi. Tämä pikku karhu oli varmaan aikaisemmilta Victorian ajoilta, lapsuudenystävä, jota ei käytetty jokapäiväisiin tarpeisiin. Hän nosti päätä. Ruumis oli tyhjä. Hän asetti pikku karhun takaisin paikoilleen uuninreunukselle ja tunsi tahallansa viivyttävänsä koetusta, mikä hänen oli kestettävä.
Deryck oli hänelle kertonut Garthin maalaamista 'ainoan oikean' kuvista. Garth oli äsken itse kertonut lisää niistä. Turhaa oli siis enää viivytteleminen. Hän katsahti keltaiseen verhoon päin.