Sitten hän meni läntisen ikkunan luo ja avasi sen selko selälleen. Aurinko painui hiljalleen punertavia kukkuloita kohti. Taivaan tumma sini vaaleni, ja heikko rusoitus kohosi sitä mukaa sille. Jane loi katseensa taivaaseen ja painaen kätensä syvälle taskuihinsa puheli ääneen: "Jumala tietää", sanoi hän, — "ellen enää toiste kykene sitä ajattelemaan tai sanomaan, tahdon sen nyt sanoa — uskon tehneeni oikein. Ajattelin Garthin vastaista onnea ja myös omaani. Tein ratkaisuni meidän molempain tähden, ja sain uhrata nykyhetken onnen sen hirveäksi hinnaksi. Mutta, Jumala tietää, uskoin tekeväni oikein, ja — niin uskon yhä." Jane ei milloinkaan enää niin sanonut.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
JANE KATSELEE ITSEÄNSÄ RAKKAUDEN KUVASTIMESTA.
Keltaisen varjostimen takana oli taulunteelmiä sikinsokin, ja Jane näki, että sokean kädet olivat turhaan etsiä haparoineet ja sitten yrittäneet saada taas kaikkea järjestykseen ja paikoilleen. Hellävaroen Jane otti joka taulun kaatuneesta kasasta, käänsi sen oikeaan asentoon ja asetti kumolleen seinän nojalle. Kauniita töitä oli siellä; toiset valmiita, toiset puolivalmiita. Parit tutut kasvot, maalattuina vielä entistäänkin kauniimmat, katselivat häneen. Mutta etsimiänsä tauluja hän ei löytänyt.
Hän nousi ja silmäili ympärilleen. Toisessa nurkassa, osittain kairolaisen varjostimen peitossa, oli myös kasa tauluja. Jane meni sinne.
Melkein heti hän löysi ne, joita etsi. Ne olivat muita suuremmat, ja hän tunsi ne ensi silmäyksellä päähenkilön pehmeästä mustasta puvusta.
Tarkastamatta niitä sen enempää, vei hän ne läntisen ikkunan eteen ja asetti ne niin, että valo lankesi niihin edullisesti. Hän veti tuolin ikkunan luo, otti pronssisen karhun vasempaan käteensä ikään kuin taikakaluksi, jonka piti auttaa häntä kestämään, mitä nyt kestettävä oli, käänsi toisen taulun takanurin, ja istuutui rauhassa katselemaan toista.
Ylevä naisolento ylevästi kuvattuna oli ensimmäinen vaikutelma, mikä siirtyi silmästä aivoihin. Niin, ylevyyttä ennen kaikkea oli komeassa ryhdissä, uljaassa katsannossa, koko olemuksen arvokkuudessa. Sitten — kun katselija huomasi kookkaan vartalon, joka oli niin sopusuhtainen, ettei vaikuttanut kömpelöltä, vaikka oli suuri, täyteläinen ja hyvin kehittynyt, jäsenien pituuden, jalan lujan asennon ja isot, pystyvät kädet — tuli hänen kuvasta saamaksensa toiseksi vaikutelmaksi voima — voima toimia, voima olla ja elää, voima eloa jatkuvasti ylläpitää.
Sitten katse siirtyi kasvoihin. Ne tuottivat yllätyksen. Taulun kolmas vaikutelma oli rakkaus — korkein, pyhin, ihanteellinen rakkaus ja kuitenkin niin perin hellän inhimillinen — ja noista kasvoista se kuvastui.
Kasvot olivat suuret, mutta hyvin vartalon mukaiset. Ei niitä tavallisen mitan mukaan voinut kauniiksi sanoa. Piirteet olivat melko säännölliset, ei ainoatakaan suorastansa rumaa viivaa, mutta ei yksikään niistä ollut täysin kauniskaan, ja yleisvaikutelma oli, että ne eivät olleet minkään näköiset, mutta sittenkin miellyttävät, eikä niissä näkynyt jälkeäkään minkäänmoisesta laittelusta, jota olisi tarvinnut kaihtaa. Mitä kauemmin niitä katseli, sitä enemmän ne miellyttivät ja sitä enemmän täytyi vain ihailla niiden rehellisyyttä ja puhtautta, niiden mielevyyttä ja jaloa yksinkertaisuutta, ja niiden puutteet jäivät huomaamatta. Nämä ulkonaiset piirteet havaittuansa katselija loi katseensa muuanne miettiäksensä mitä oli nähnyt, siirsi sen taas takaisin kuvaan, ikään kuin varmistaaksensa mietteitänsä, ja näki silloin ihmeitä. Kasvoille oli valahtanut kirkkaus, "jota ei mailla eikä merillä nähty ole". Se loisti rauhallisista harmaista silmistä — kun ne hänen eteensä polvistuneen miehen pään yli taulusta katselivat — ilmaisten naisen koko sielun ylevää antaumusta tunteen valtaan, joka voimakkaana ja täydellisesti hallitsi häntä, mutta samalla myös antoi hänelle voimaa olla entistäkin todellisemmin oma itsensä. Pelokasta iloa, vielä käsittämättömän salaisuuden ihmetystä, kiihkeätä hellyyttä, melkein jumalaista myötätuntoa miehen hillittömän voimallista tunnetta kohtaan, mikä sai miehen polvistumaan hänen eteensä ja hakemaan tyyntä hänen poveltansa, kaipausta saada lohduttaa, antaa ja onnellistaa, kaikkia näitä oli tuossa ylenpalttisen ihanassa katseessa, ja vedet herahtivat katselijan silmiin.