Nainen istui marmorikaiteen leveällä jalustalla. Hän katsoi suoraan eteensä. Hänen polvensa työntyivät koko lailla pitkälle eteen, ja tumman puvun laahustin täytti oikean etualan. Vasemmalla, hiukan sivulla oli polvistuneena mies, pitkä, sorja, juhlapukuinen mies, kädet kiedottuina naisen vyötäisille, kasvot painettuina pehmeihin pitseihin hänen povelleen, näkyvissä vain hänen sileä, tumma niskansa. Ja kuitenkin koko olemus ilmaisi kiihkeätä tunnetta. Nainen oli painanut hänet itseänsä vasten, kuten näytti, liikkein, joissa tuntui naisen täydellistä antaumusta ja hellänä värähtelevää, äidillistä huolenpitoa, ja nyt olivat kädet kierrettyinä kaulaan, yhä pitäen polvistunutta kiinteästi povea vasten. Ei sanaakaan oltu lausuttu. Kätketyt kasvot olivat tietysti sanattomat, ja naisen huulet olivat tumman pään yllä lujassa puserruksessa, ilmaisten tyyntä itsensähillitsemistä, vaikka niillä jo väikähteli ääretöntä onnea kajastava hymy.
Vasemmalta helakanpunainen riipparuusu kiersi hämärästi erottuvaa pienausta, valuen ylänurkasta hehkuvana rykelmänä alaspäin ja ollen taulun ainoana värikkyytenä.
Mutta näistä vähäpätöisistä sivuseikoista silmä pian palasi rauhallisiin, helliin kasvoihin, jotka hohtivat rakkautta, voimakkaihin, pystyviin käsiin, jotka ensi kertaa oppivat saattamaan tuntuville naisen hellyyden suojelevaa lämpöä, ja sisäinen ääni kuiskasi, että ainoa mahdollinen nimi taululle oli "Vaimo".
Jane katseli sitä kauan aikaa. Ellei Garthin pikku karhu olisi ollut niin lujaa tekoa kuin oli, olisi se mennyt murskaksi Janen käden puserruksesta.
Hän ei voinut hetkeäkään epäillä, ettei katsellut omaa kuvaansa, mutta voi taivas! kuinka toisenlainen tämä oli kuin se, jonka hän näki omasta kuvastimestaan! Pari kertaa hänen ajatuksensa pysähtyivät tykkänään, ja hän katseli aivan tylsänä taulun mitättömiä sivuseikkoja. Mutta harmaitten silmien ilme veti puoleensa, elvyttäen voimakkaaksi jokaisen tunteen, jonka hän oli kokenut, kun tuo rakas pää niin odottamatta oli löytänyt lepopaikkansa hänen poveltaan. "Totta", kuiskasi hän, ja toisti vielä: "Niin, totta se on. En voi sitä kieltää. Tuollaiset olivat tunteeni; tuon näköinen lienen siis ollut."
Ja sitten hän vaipui yhtäkkiä polvilleen kuvan eteen. "Oi, Jumalani! Tuon näköinenkö minä olin? Ja silloin tuo rakas poika kohotti säteilevät silmänsä ja katsoi minuun kuutamovalossa. Tässäkö siis, mitä hän näki? Olinko minä tuon näköinen? Ja nainenko, joka tuon näköisenä painaa hänen päätään rintaansa vasten, kieltäytyy seuraavana päivänä rupeamasta hänen vaimokseen hänen nuoruutensa ja mitättömän ikäeron vuoksi muka?… Oi, Garth, Garth!… Oi, Jumala, auta häntä ymmärtämään!… auta häntä antamaan minulle anteeksi!"
Jane otti toisen taulun ja asetti sen eteensä toisen päälle.
Sama nainen samassa paikassa istumassa, mutta miestä ei ollut. Sylissänsä hän piteli lasta, jonka hento, tumma pää lepäsi hänen täyteläisellä rinnallansa. Nainen ei katsonut pikku pään ylitse, vaan katseli pää kumarruksissa lapsosen kasvoja.
Punainen riippuruusu oli kasvanut niin, että muodosti hehkuvanpunaisen kaaren äidin ja lapsen yli taulun toisesta laidasta toiseen. Hellyyden majesteetillisuus kuvastui äidin voimakkaasta olemuksesta. Piirteiltään kasvot olivat entiset, jokapäiväiset, mutta nyt niitä kirkasti äidinrakkaus. Ymmärsi, että "Vaimo" oli ylenmäärin täyttänyt, mitä niin runsaasti oli luvannut. Siinä oli todella vaimo, äitiyden ihmeen täydellistämänä. Kaikki salaisuudet olivat valjenneet, kaikki ilot koettuina, ja hymy hänen rauhallisilla huulillansa ilmaisi sanomatonta tyytyväisyyttä.
Ruusu oli ruhjoutunut heidän kohdaltansa ja sen terälehtiä oli siroittunut äidin ja lapsosen päälle. Pienokaisen hennot sormet hypistelivät pehmeitä pitsejä äidin povella. Lehti oli pudonnut sen hennolle ranteelle. Äiti oli kohottanut kätensä ottaakseen sen pois, mutta katse tapasi tummat, säteilevät silmät, ja hän viivytteli hetkisen ja hymyili.