Jane purskahti katkerasti itkemään. "Nuori poika" oli paremmin älynnyt hänessä piilevän äidillisyyden kuin hän itse. Välähdykseltä kerran nähtyänsä hänet "Vaimona" hänen mielikuvituksensa oli kiitänyt tuonnemmaksi ja nähnyt hänet "Äitinä". Ja hänen oli jälleen myöntäminen: "Totta — niin, totta se on."
Ja sitten hän muisti tuon onnettoman puheen: "Eivät ne olleet sellaiset kasvot, joiden olisi suonut aina olevan vastapäätä pöydässä." Olivatko nämä sellaiset kasvot — nämä, jotka Garth oli tällaisiksi kuvitellut vuoden kestäneen avioliiton jälkeen? Voisiko kukaan mies kyllästyä niihin tai tahtoisiko kääntää katseensa pois niistä?
Jane katseli uudelleen ja kauan niitä. Pieni karhu heltisi hänen kädestänsä, ja hän peitti kasvot käsiinsä; hehkuva puna kohosi kasvoille aina hiusmartoon saakka ja kihisi aina sormenpäihin asti.
Hetkisen kuluttua Jane kuiskasi: "Oi, rakkahin, anna minulle anteeksi. Olin kokonaan väärässä. Tahdon tunnustaa, ja Jumalan avulla kaikki selviää. Oi, rakkahin, annatko sinä minulle anteeksi?"
Vielä kerran hän nosti päänsä ja katsoi taulua. Muutamia riippuruusunlehtiä oli maassa. Ne muistuttivat hänelle hänen poveltansa Shenstonen pengermälle pudonneita, muserrettuja ruusuja, hänen sinä yönä särkemiensä iloisten toiveitten ja rakkauden onnen sattuvia kuvia. Mutta yläreunassa koristivat taulua kasvavan riippuruusun upeat kukkakiehkurat.
Jane meni läntisen ikkunan luo ja seisoi siellä kädet ristissä pään päällä katsellen auringonlaskun sädeloistoa. Taivaanranta hohti kultaisena ja purppuraisena, kalpeni hiukan ylempänä vehmaankeltaiseksi ja sieltä täältä rusopilviseksi, mutta hänen päänsä yläpuolella oli tumma, ääretön sini.
Jane katseli punervien kukkuloiden kullanhohteisia huippuja ja lausui puoliääneen: "Ja kaupunki oli puhdasta kultaa; — eikä se tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sitä. Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."
Voi, kuinka paljon entistä oli mennyt sen jälkeen kuin hän tunti sitten seisoi saman ikkunan edessä. Koko elämä tuntui päässeen entisille raiteilleen. Sen muodot olivat muuttuneet ja näköalat vaihtuneet.
Jane loi silmänsä sineä kohti, ja selittämättömän aavistuksellinen hymy väikkyi hänen huulillansa: "Elämä, jolla ei loppua ole!" mutisi hän. Sitten hän kääntyi, otti pikku karhun lattialta ja asetti sen uuninreunukselle, työnsi tuolinkin paikoilleen, sulki läntisen ikkunan ja otti molemmat taulut sekä lähti varovaisesti kuljettamaan niitä alhaalle.
Kolmaskymmenes luku.