NAINEN, JOTA TAULUT KUVASIVAT.
"Kauanpa te viivyitte, neiti Gray. Olin jo vähällä lähettää Simpsonin katsomaan, mitä oli tapahtunut."
"Oli hyvä, ettette lähettänyt, herra Dalmain. Simpson olisi tavannut minut itkemästä työhuoneen lattialta, ja minun olisi silloin ollut nöyryyttävämpää pyytää hänen apuansa kuin teidän kysyä, onko liemessä kärpäsiä!"
Garth kääntyi äkkiä tuolillaan. Taiteilijakorva oli erottanut äänessä sävyn, joka ilmaisi teoksien ymmärtämistä.
"Itkemästä!" sanoi hän. "Minkä tähden?"
"Sen tähden, että ne ovat niin vaikuttavat", vastasi sisar Rosemary. "Nämä taulut ovat ihanat. Nehän järkyttävät sydäntä. Ja samalla ne ovat niin liikuttavat — voi, niin liikuttavat, sillä te olette tehnyt rumasta naisesta kauniin."
Garth hypähti seisoalleen ja käänsi kasvonsa sisareen päin. Ne olisivat leimunneet suuttumusta, elleivät silmät olisi olleet sokeat.
"Mitä sanoitte?" huudahti hän.
"Rumasta naisesta kauniin", vastasi sisar Rosemary tyynesti. "Tiesittehän itse, ettei malli ollut kaunis. Ja siinäpä juuri taulun ihmeellinen teho onkin. Vaimonaolo on hänen kaunistuksensa, äitiys hänen ihanuutensa, niin että mitä kauemmin häntä katselee, sitä enemmän unohtaa hänen rumuutensa. Rakastavana ja rakastettuna ja rakkauden arvoisena hän on kaunis ja viehättävä. Taide viettää siinä voittojansa."
Garth istui ja pani ojennetut kätensä ristiin.