Päivällisen jälkeen Garth istui kauan pianon ääressä soitellen. Pari kolme kertaa hän aloitti "Rukousnauhan", ja levottomana kuunnellen Jane odotti jatkoa, mutta melkein heti Garth vaihtoi sen johonkin toiseen sävelmään. Se oli ikään kuin muita mieleen tuomassa vain eikä itse pääaiheena.
Kun Garth sitten nousi ja punaisen rihmansa avulla löysi tuolinsa, sanoi sisar Rosemary: "Herra Dalmain, voittekohan te suoda minulle pari päivää vapautta loppuviikosta?"
"Mitä varten?" sanoi Garth. "Lähtisittekö te jonnekin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Hm, tiedän kyllä, että minun pitäisi sanoa: 'Tietysti! Mielelläni!' kaiken teidän hyvyytenne takia. Mutta en, suoraan sanoen, voi! Ette te voi käsittää, minkälaista tämä elämä oli ilman teitä, silloin kun te olitte poissa sen loppuviikon! Se aika tuntui vähintään kuukaudelta, vaikka Brandkin oli täällä. Oma syynne, ette olette tehnyt itsenne niin välttämättömäksi."
Sisar Rosemary hymyili. "Minä lupaan, etten ole kauan poissa", sanoi hän. "Toisin sanoen palaan heti, kun te tahdotte. Mutta herra Dalmain, aion tänä iltana kirjoittaa sen kirjeen, josta teille puhuin. Panen sen postiin huomenna. Itseni minun täytyy lähteä pian sen perästä. Minun täytyy olla kirjeen saajan luona sen saapuessa tai heti sen jälkeen. Luulen — ja toivon, että hän haluaa tavata minua heti. Tänään on maanantai. Saanko lähteä torstaina?"
Garth näytti vallan hätääntyneeltä.
"Onko sairaanhoitajattarien yleensä tapana tällä tavoin jättää potilaansa ja juosta tiehensä ihailijainsa luo nähdäkseen, minkä vaikutuksen heidän kirjeensä tekevät?" kysyi hän puolittain leikillä, puolittain ärtyneenä.
"Ei yleensä ainakaan, herra Dalmain", vastasi sisar Rosemary teennäisen vakavana. "Mutta tämä on poikkeustapaus."
"Minä sähkötän Brandille."
"Ja hän lähettää teille varmasti taitavamman ja luotettavamman henkilön."
"Äh, te olette sitten vasta pikkuinen häijynilkinen olento!" tohahti Garth. "Olisipa neiti Champion täällä, kyllä hän teitä ravistelisi! Te tiedätte niin erinomaisen hyvin, ettei teitä kukaan voi korvata!"